Toivon värit vihreä ja musta

Maija Yliaho.
Maija Yliaho.
Maija Yliaho.
Maija Yliaho.

Kirjoitan tätä junassa matkalla Seinäjoelta Helsinkiin. Pendolino halkoo suomalaista maisemaa, metsää, metsää. Ja peltoa. Loppukevään sävyt ovat vihreä ja musta.

Suomen kevät ja kesä ovat kiihkeää ja täyttä aikaa. Ja onko tuo ihme, talven aikana kohmettuneen kansan ja umpijäähän uponneen luonnon pitää muutamassa kuukaudessa ehtiä kaikki se, mihin etelän maissa on aikaa melkein koko vuosi. Eikä lämpö ole itsestäänselvyys edes kesällä, juhannuksena voi olla 30 astetta hellettä, tai sitten voi sataa rakeita. Suomen kesässä sekä hellehattu että pilkkihaalarit on hyvä pitää ulottuvilla koko ajan.

Suomalainen viljelijä on näissä olosuhteissa asetettu paljon vartijaksi. Kansan ruokkimisen lisäksi hänen harteilleen on laitettu sellainen pikkujuttu kuin maailman pelastaminen ilmastokatastrofilta. Aika paljoon sitä pitää yhden ammattikunnan pystyä Suomen lyhyen kesän aikana.

Pelastustehtävä korostuu tähän aikaan vuodesta, paitsi siksi, että on muokattava ja kylvettävä, myös siksi, että on päätettävä, mihin suojelutoimiiin seuraaviksi vuosiksi sitoudutaan. Tänä keväänä lisää haastetta tuo EU:n uusi ohjelmakausi, CAP27, jonka myötä viljelijällä on valtavasti uutta opeteltavaa. Uusiin tukiehtoihin on kirjattu ne keinot, joilla nykytietmyksen mukaan ohjataan peltojen viljelyä entistä ympäristöystävällisempään suuntaan.

Vakavasti puhuen on hyvä, että asioihin tartutaan ja tätä maapalloa varjellaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Silti tuntuu kohtuuttomalta, että yhden ammattiryhmän niskaan sälytetään niin paljon vastuuta ilmastonmuutoksesta. Ei tehoviljellä Vimpelin pelloilla maailman hiilivarantoja loppuun eivätkä laidunna Alajärven tai Lappajärven lehmät rantapeltoja aavikoksi.

Tällä hetkellä viljelijöitä kuormittavat eniten taloushuolet ja syyllistäminen. Erityisesti syyllisyys painaa maatilojen naisia. Monet heistä kokevat, ettei heidän työnsä tekemiseen riitä mikään tarkkuus, aina joku löytää virheen. Yhä useampi uupuu syyllistämiseen ja uusiin vaatimuksiin, yhä useammalla ne ovat syy lopettaa viljely kokonaan. Kyse ei ole siitä, eivätkö viljelijät haluaisi edelleen viljellä ja varjella. Pykäläviidakon edessä vaan saattaa iskeä epätoivo ja voimattomuus.

Siksi olen kiitollinen jokaisesta viljellystä lohkosta. Niissä on lupaus siitä, että joku vielä jaksaa opetella uutta ja toimia uusien vaatimusten mukaan. Tässä maailmassa on vähän elintärkeitä asioita ja ruuan tuottaminen on yksi niistä. Vihreä ja musta matkan varrella antavat toivoa siitä, että saamme syödä kotimaista ruokaa edelleenkin.

Maija Yliaho

Luitko jo nämä kolumnit?

Lue lisää

Muuta luettavaa

Jaa tämä juttu:

Facebook
X (Twitter)
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.