Hieman yli vuosi sitten keräsin Helsingissä viimeisiä kimpsuja ja kampsuja muuttolaatikoihin. Edessä oli töiden perässä paluu kotinurkille.
Vaikka muutto oli ollut jo pidemmän aikaa toiveissa, pakko se on myöntää: jännitti. Ja vähän pelottikin. Välissä oli reilu yhdeksän vuotta ja kaksi kaupunkia, joissa molemmissa olin viihtynyt. Olin toki viettänyt kotiseudulla paljon aikaa, mutta tavalliset arkiviikot olivat kuluneet Etelä-Suomessa ensin opiskeluiden ja sitten töiden parissa.
Varmaa oli vain se, että molemmat – sekä kotiseutu että minä – olimme vuosien saatossa muuttuneet. Kumpi enemmän, sitä oli vaikea tietää. Ajatuksia, joita varmasti jokainen paluumuuttaja etukäteen pohtii.
Arki asettui kuitenkin nopeasti omiin tuttuihin uomiinsa: aamuisin viipotin töihin, illalla takaisin. Kotimatkalla mietin, mahtoiko jääkaapissa olla maitoa ja edellispäivän makaronilaatikkoa. Vai pitäisikö kenties koukata kaupan kautta?
Vapaa-aikana olen tehnyt milloin mitäkin: ulkoillut, kyläillyt, lukenut ja katsonut telkkaria. Ja käynyt elokuvissa.
On ollut jopa hassua, että olen ollut täällä aktiivisempi kulttuurinkuluttaja kuin pääkaupunkiseudulla. Syksyn aikana kävin elokuvissa peräti neljästi, mikä on tasan neljä elokuvaa enemmän kuin edellissyksynä Helsingissä. Koska tarjontaa on kaupungissa niin paljon, ajattelee helposti, että ehtiihän sitä ensi viikollakin. Maaseudulla menee eikä meinaa.
Perusarki on ollut kuitenkin samanlaista paikkakunnasta riippumatta.
Lokakuun lopussa aloitin Järviseudun Sanomien osa-aikaisena toimittajana Evijärvellä. Paikka oli sama, josta olin aloittanut toimittajataipaleeni kesäheinänä reilu kymmenen vuotta sitten.
Sinänsä hauska sattuma, että ensimmäinen juttukeikka vei minut tuttuakin tutumpaan paikkaan, vanhaan opinahjooni Evijärven koulukeskukseen.
Auditorion rappusilla istuskellessa olo oli vähintäänkin nostalginen. Koulun seinien sisäpuolella on nimittäin aikoinaan haaveiltu tulevaisuudesta tovi jos toinenkin. Moni toive on toteutunut, mutta moni on jäänyt toteutumatta. Onneksi elämä on heittänyt eteen myös runsaasti sellaista hyvää, josta ei osannut teininä unelmoidakaan.
Nyt koulun seinien sisäpuolella ovat uudet ihmiset ja uudet haaveet. Hyvä niin.
