VIIME sodissamme kaatui yhteensä noin 90 000 ja haavoittui runsaat 200 000 suomalaista sotilasta. Noin 5 000 sotilaan kohtalo on edelleen epäselvä.
Sitä, miten ja minkälaisissa olosuhteissa kukin sotilas koki kohtalonsa, ei ole laajassa mitassa selvitetty, eikä se tietenkään ole ollut edes mahdollista. Yksittäisiä tapahtumia näistä tilanteista on kyllä dokumentoitu paljonkin, niin että yleiskuva sotilaiden kohtaloista on kyllä olemassa.
Vähäisemmälle huomiolle on ymmärrettävistä syistä jäänyt niiden sotilaiden kohtalo, joiden osaksi tuli kuolema omista aseveljistä koostuneen teloitusryhmän edessä tai esimiehensä ampumana. Heidän lukumäärästään on annettu erilaisia tutkimustuloksia. Armeijalähteet antavat teloitusten kokonaismääräksi 57 sotilasta, mutta tätä lukua on pidetty aivan liian pienenä. Professori Heikki Ylikangas on tutkimuksissaan päätynyt lukuun 250 ja pystynyt jopa nimeämään 92 heistä. Tätä tulosta on joiltakin tahoilta kritisoitu asenteelliseksi, kun taas jotkut tutkijat pitävät sen tulosta lähinnä totuutta vastaavaksi. On olemassa vieläkin huomattavasti suurempiin lukuihin päätyneitä tutkimuksia, mutta kaikkien näiden ongelmana on se, että paljon asiakirjoja on syystä tai toisesta kadonnut, eikä näistä asioista ole myöskään haluttu puhua.
Ei näiden sotilaiden määrä tilastolukuihin varsinaisesti vaikuta sitä eikä tätä, mutta olipa tuo lukumäärä mikä tahansa, askarruttaa mieltä se, olivatko kaikki teloitukset välttämättömiä. On tietenkin muistettava se, millaisissa olosuhteissa sodan keskellä toimittiin. Sotaväen rikoslain määräykset ovat melko yksiselitteiset, ja erityisesti perääntymisvaiheen usein kaoottisissakin tilanteissa pyrki sotilasjohto tälläkin keinolla pitämään jokaisen sotilaan rivissä. Syitä teloituksiin johtaneiden tuomioiden takana oli monenlaisia ja varmasti osa tuomioista niissä olosuhteissa oli perusteltuja. Tuomioista kuitenkin melko suuri osa perustui syytökseen sotilaskarkuruudesta, eli asianomainen oli luvatta ja vastoin määräyksiä poistunut yksiköstään rintamaolosuhteissa. Erityisesti kesällä 1944, kun kannas murtui ja vihollinen hyökkäsi valtavalla voimalla, saattoi miehiä paeta taaksepäin pakokauhun vallassa. Hermojen hallinnan pettäminen ja pelkuruus ei kenttäoikeuden edessä tuonut kuitenkaan minkäänlaista armoa, päinvastoin pelkuruus saattoi olla syy tuomioon. Niinpä joukkoon mahtuu sotilaita, jotka olivat taistelleet muiden rinnalla jopa vuosia moitteettomasti, mutta sitten yksinkertaisesti hermot pettivät. Tapahtuneita ei voi tietenkään peruuttaa, eikä niistä kovasti melskaamisestakaan ole mitään hyötyä. Ehkä kuitenkin jo nyt kun sotiemme päättymisestä on kulunut lähes kahdeksankymmentä vuotta, voisimme palauttaa näiden miesten kunnian ja nähdä heidät samanlaisina sodan uhreina, kuin muutkin sodissamme menehtyneet.
Kertomus erään nuoren sotilaan kohtalosta jatkosodan lopulta
HANNES Aleksanteri Perkiö on sotaväen kantakortin mukaan merkitty syntyneeksi Kortesjärvellä 5.1.1922. Hänen vanhempansa olivat puukkoseppä Väinö Kiviluoma ja Ida Sofia Virrasto. Vanhemmat joko erosivat tai sitten isä kuoli, koska Ida Sofia avioitui uudelleen Kortesjärven ylikylästä kotoisin olleen Toivo Matias Perkiön kanssa. Hannes muutti äitinsä mukana Matias Perkiön luokse Ylikylään. Mahdollisesti Matias adoptoi Hanneksen, koska hän otti sukunimen Perkiö. Perheeseen syntyi vielä tytär Sisko Maria.
Hannes, jota hänet tunteneet ovat kuvanneet hiljaiseksi ja ehkä hiukan araksikin nuoreksi mieheksi, aloitti varusmiespalveluksensa 17.1. 1942, kun jatkosota oli jo täydessä käynnissä. Koulutusjakson jälkeen 11.8. 1942 hänet määrättiin kiväärimieheksi 15/3. prikaatiin ja sen mukana hän osallistui taisteluihin Krivillä, Leppäjoella ja Inkilässä. Hän haavoittui Krivillä kahdesti, josta hänelle myönnettiin Vapaudenmitalit 1 ja 2. Mahdollisesti nämä haavoittumiset jättivät myös jonkinlaiset henkiset arvet Hanneksen psyykkiseen sietokykyyn, koska kesällä 1944 hänellä alkoi ilmetä vaikeuksia hallita hermojaan ja hän poistui luvatta yksiköstään kaikkiaan kolme kertaa, josta syystä kenttäoikeus tuomitsi hänet sotilaskarkurina kuolemaan ja tuomio pantiin täytäntöön vielä samana päivänä.
Sattumuksien summaa?
Oikeudenkäyntiä varten pidetyissä kuulusteluissa on sotamies Hannes Perkiö tapahtuneista itse kertonut seuraavaa: Kesällä 1944 oli hänet jätetty erään pienen komennuskunnan mukana Sallaan vartiotehtäviin, yksikkönsä muiden sotilaiden sieltä jo aiemmin lähdettyä. Kesäkuun 20. päivänä oli komennuskunta määrätty palaamaan yksikköönsä Karjalan kannakselle. Heitä kuljettanut juna oli pysähtynyt jollakin asemalla ennen Riihimäkeä, jolloin Perkiö oli luvatta ja vastoin nimenomaista kieltoa poistunut junasta etsimään syötävää. Hänen poissa ollessaan oli juna lähtenyt ja hän oli jäänyt junasta. Seuraavana aamuna hän oli jatkanut toisella junalla matkaa Riihimäelle tarkoituksenaan jatkaa matkaa sieltä omaan yksikköönsä. Hänet oli kuitenkin pidätetty asemalla ja kuljetettu vartioituna Uuron asemalle, josta Perkiö piti jatkaa omaan yksikköönsä. Oman kertomansa mukaan hän oli 1.7. saapunut kolmen muun miehen kanssa yksikkönsä prikaatin esikuntaan, joka sijaitsi lähellä Juustilaa. Sieltä heille oli neuvottu tie pataljoonan huoltoon. Hänen kertomansa mukaan miehet eivät etsiskelyistä huolimatta kuitenkaan löytäneen tietä yksikköönsä. Kun samanaikaisesti oli lähelle tullut jonkinlainen kranaatti-isku, olivat miehet hajaantuneet omille teilleen. Itse hän sanoi pelästyneensä kranaattitulta ja lähteneensä harhailemaan Kanaojan suuntaan, jossa oli 3.7. mennyt kysymään neuvoa sotapoliisilta. Sotapoliisi oli tuolloin hänet pidättänyt ja toimittanut edelleen Lappeenrantaan. Siellä häneltä otettiin kivääri pois ja 7.7. hänet saatettiin oman yksikkönsä toimitusjoukkueeseen. Samana päivänä oli hän kuitenkin menettänyt uudelleen hermojensa hallinnan vihollisen maataistelukoneiden rynnäköidessä suomalaisten asemiin ja sen seurauksena hän oli lähtenyt jalkaisin karkuun ilman asetta.
Muutamia kilometrejä kuljettuaan oli hän tavannut samassa komppaniassa palvelleen sotamies Eino Äijälän ja yhdessä he olivat päättäneet jatkaa matkaa taaemmas. He olivat kävelleet Lappeenrannan kautta Taipalsaarelle, yöpyen ja syöden taloissa. Taipalsaaressa heidät oli sitten 19.7. pidätetty ja toimitettu 21.7. takaisin yksikköönsä. Syytä pakomatkaan kysyttäessä oli Perkiö vastannut aikoneensa kulkea ilman päämäärää, kunnes joutuu pidätetyksi, selittäen, että pää ei yksinkertaisesti kestänyt. Hän kiisti, että hänen tarkoituksensa olisi ollut päästä kokonaan vapaaksi sotapalveluksesta ja sanoi pysyvänsä yksikössään, jos sinne vielä pääsee, ja yrittävänsä suorittaa tehtävänsä niin hyvin kuin kykenee, jos pää vain kestää.
Aikaisempia palvelusrikkomuksia ei Perkiöstä löytynyt. Itse hän kertoi saaneensa kolme vuorokautta yksinkertaista arestia, syynä luvaton poistuminen sairaalasta eli ”punttaminen”. Tämä liittyi hänen haavoittumiseensa liittyviin sairaalassa oloihin. Perkiöllä oli siis takanaan kaksi vuotta rikkeetöntä sotapalvelusta.
Kova tuomio
YKSIKÖN 1276 kenttäoikeus kokoontui Vahvialan pitäjän Hounin kylässä 24.7. 1944.
Oikeuden puheenjohtajan toimi 3. Prikaatin sotatuomari vänrikki Ole Möller ja jäseninä Prikaatin komentajan tähän istuntoon määräämänä everstiluutnantti Kalle Sulo Laakso ja vääpeli Lauri Hemming Kuorelahti.
Kenttäoikeuden pöytäkirjoista ja kuulustelupöytäkirjojen yhteenvedoista ynnä muista on selkeästi luettavissa, kuinka jyrkästi esimiehet ja oikeus tällaisiin tapauksiin suhtautui. Hänen yksikkönsä komentaja kapteeni O.J. Lahti syyttää Perkiötä epäsotilaallisesta käytöksestä ja palveluhaluttomuudesta ja että hän ei osallistunut lainkaan taisteluihin koko vetäytymisvaiheen aikana hiippailujensa vuoksi. Näistä syistä hän esittää sopimattomasta ja pelkurimaisesta käyttäytymisestä johtuen Perkiölle mitä ankarinta rangaistusta.
Kenttäoikeudessa virallisena syyttäjänä toiminut luutnantti N. Laitinen on syytekirjelmässään todennut seuraavaa:
Katson selvitetyksi, että 15.-/3. Prikaatissa palveleva sotamies Hannes Aleksanteri Perkiö on
1. Kesäkuun lopulla ollessaan matkalla Juustilan lähettyvillä sijainneeseen yksikköönsä ja muutamien kranaattien räjähtäessä lähistöllä, lähtenyt pakenemaan taaemmas tarkoituksenaan päästä pois rintamalta joutuen kuitenkin 3.7. 1944 Kanaojalla pidätetyksi, sekä
2. sen jälkeen, kun hänet oli 7.7. 1944 tuotu pidätettynä yksikkönsä toimitusjoukkueeseen Juustilan maastoon, lähtenyt samana päivänä uudelleen karkuteille ja kävellyt aina Savitaipaleelle saakka joutuen siellä 19.7.1944 pidätetyksi.
Vaadin Perkiölle kuolemanrangaistusta kahdesta eri karkaamisesta sodan aikana (SRL 78§:n 2 kappale) ja tuomion välitöntä täytäntöönpanoa.
Lisäksi oikeuden istunnossa syyttäjä ilmoitti vaativansa sotamies Perkiölle rangaistusta siitä, että hän oli kesäkuun 20. päivänä 1944 ollessaan mukana kuljetuksessa Sallan pitäjästä Karjalan kannakselle luvatta poistunut junasta jollain asemalla ennen Riihimäkeä, joutuen seuraavana päivänä pidätetyksi Riihimäen asemalla.
Nämä asiat on kuitenkin nähtävä niiden tilanteiden ja olosuhteiden valossa, joissa tuolloin elettiin. Suomen kohtalo oli hiuskarvan varassa, ja sitä taustaa vasten kaikkea sellaista käyttäytymistä, mitä vähänkin voitiin tulkita taisteluvelvollisuutta vältteleväksi ja yleistä taistelumoraalia heikentäväksi, katsottiin armottoman seulan läpi. Sen tukena olivat ankarat sotaväen lait.
Oikeus kuuli ja luki kaikki asiaan liittyvät lausunnot, todisteet ja asiakirjat sekä kuuli vielä kerran sotamies Perkiön oman kertomuksen tapahtuneista, missä yhteydessä hän vielä toisti, että hän yrittää palvella hyvin yksikössään, jos vielä pääsee sinne takaisin.
Päätöksessään kenttäoikeus toteaa kaikki syytteet toteen näytetyiksi ja harkitsee oikeaksi Sotaväen Rikoslain 82 §:n ja 78 §:n 2 kappaleen nojalla tuomita sotamies Hannes Aleksanteri Perkiön sodan aikana tapahtuneesta luvattomasta poistumisesta komennuskunnastaan yhdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja kahdesta sodan aikana tapahtuneesta karkaamisesta, edellisestä seitsemäksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja jälkimmäisestä kuolemanrangaistukseen, johon viimeksi mainittuun, rangaistuksia yhdistettäessä, sisältyy myös ensiksi mainitut vapausrangaistukset. Päätöksessään kenttäoikeus oli yksimielinen. Samoin kenttäoikeus yksimielisesti sotatuomioistuimista ja oikeudenkäynneistä joulukuun 30. päivänä 1941 annetun lain 12 § nojautuen määräsi, että päätös on pantava täytäntöön välittömästi, sitä sotaylioikeuden tarkastettavaksi alistamatta.
Mainittakoon, että samassa oikeuden istunnossa tuomittiin kolmesta luvattomasta poistumisesta yksiköstään myös sotamies Arvo Ensio Oksanen, kahdesta ensimmäisestä kummastakin seitsemäksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja kolmannesta kuolemanrangaistukseen, johon kaksi edellistä vapausrangaistusta yhdistettiin. Hänenkin tuomionsa määrättiin välittömästi täytäntöön pantavaksi.
Kolmantena oli kenttäoikeudessa syytettynä Perkiön kanssa 7.7. 1944 yksiköstään luvatta niin mikään toisen kerran poistunut sotamies Eino Sylvester Äijälä. Hänellä karkaamisia oli vain kaksi, josta syystä hän vältti kuolemanrangaistuksen. Ensimmäisestä karkaamisesta hän sai seitsemän vuoden kuritushuonetuomion ja toisesta elinkautisen kuritushuonetuomion, johon ensimmäinen vapausrangaistus yhdistettiin.
Sotamies Perkiön ja sotamies Oksasen kuolemanrangaistukset pantiin täytäntöön vielä samana päivänä 24.7. 1944 Viipurin läänin Vahvialan kunnassa Nummen asemalla.
Hannes Perkiö haudattiin vähäisin menoin Kortesjärven hautausmaahan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut yleisesti tiedossa, eikä hänestä ole myöskään mainintaa veteraanimatrikkelissa.
Lähteet:
Kenttäoikeuden pöytäkirjat yksikkö 1276 24.7.1944
Heikki Ylikangas Romahtaako Rintama
Henkilöhaastatteluja
Mauri Jokela
Lisää historiajuttuja sivuillamme
