”Hullu palo kilpailemiseen ei koskaan kadonnut”

Johanna Kujala haluaa toimia esimerkkinä 9-vuotiaalle Elias-pojalleen, joka on perinyt äitinsä kilpailuvietin.
Johanna Kujala kävi tammikuussa Alavetelissä ensimmäisissä kansallisissa hiihtokilpailuissaan 20 vuoteen.

JOHANNA KUJALA kävi tammikuussa Alavetelissä ensimmäisissä kansallisissa hiihtokilpailuissaan 20 vuoteen.

–Mun sarjassani ei ollut siellä muita, niin oli helppo voittaa, hän nauraa.

Pienempiä paikallisia hiihtokisoja Kujala on kyllä kiertänyt, mutta entisen SM-tason hiihtäjän edelliset kansalliset kilpailut olivat olleet vuonna 1999.

Kuuden kilometrin paluukisa tuntui ”ihanalta ja kamalalta.”

–Toisaalta oli mahtava fiilis olla taas kisailemassa ja päästä siihen tunnelmaan, mutta toisaalta kisapäivänä oli tosi pakkaskeli ja uutta lunta, eli oikein tympeä keli, eikä suksi liukunut, hän kuvailee. –Tuntui, että oli yhtä takomista, ja mietin koko ajan, että onko tässä mitään järkeä, tämä on ihan järkyttävän kamalaa ja tulisinpa jo maaliin, hän nauraa.

Miksi hän sitten päätti palata kilpailemaan tosissaan?

–Ikäsarjat aukesi, hän heittää. –Olen vielä 39-vuotias. Siitä se ajatus lähtikin, että pääsen tänä vuonna nelikymppisten sarjaan. Sen takia oli ikään kuin matalampi kynnys lähteä kisoihin, kun ei tarvi mennä naisten yleiseen sarjaan kilpailemaan.

Vakavammin hän lisää, ettei voi lopettaa kilpailemista.

–Joku hullu palo kilpailemiseen ei koskaan kadonnut. Muistin sen tunteen, kun jännitti, ja sen tilanteen, kun hiihdettiin kilpaa. Ehkä helpommalla pääsisi, kun ei olisi jäänyt sitä kaipuuta.

Hän sanoo myös haluavansa näyttää esimerkkiä nuorimmalle pojalleen Eliakselle, joka näyttää perineen äitinsä kilpailuvietin.

–Kun Evijärvellä ei paljon ole kilpahiihtäjiä, niin ehkä omasta äidistä on vähän esimerkkiä, ja miksei mallia muillekin.

Kujalan tarkoituksena on silti käydä vain muutamissa kisoissa. Niistä tärkein on 50 kilometrin matka Jyväskylässä maaliskuussa.

Tavoitetta sijoituksien suhteen?

–Eeeei. En ainakaan tunnusta, hän nauraa. –Enempi katson omaa aikaa ja mietin, mihin sitä pystyy vielä näin vanhemmiten.

LUKIOSSA Kujala suhtautui harjoitteluun äärimmäisellä vakavuudella. Hän tähtäsi Lahden MM-kisoihin 2001.

Hänen paras saavutuksensa henkilökohtaiselta matkalta on SM-kisojen 14. sija vuonna 1996. Kun hän täytti 18, kaikki muut EU:n hiihtojoukkueen saman ikäiset tytöt lopettivat, ja hän siirtyi vielä vuodeksi IK Falkenin viestijoukkueeseen, joka ylsi viidennelle sijalle SM-viestissä.

Pari vuotta ennen Lahtea kilpahiihto kuitenkin jäi.

–Pääsyynä oli ainakin olkapää, joka rupesi vaivaamaan. Se oli ehkä se lopullinen niitti. Lisäksi muutin Kokkolaan insinööriopintojen pariin, ja ehkä jollakin lailla tuli motivaatio-ongelmiakin. Ei kuitenkaan koskaan tullut sellaista menestystä, mitä ajattelin, vaikka olin ihan tosissani liikkeellä lukioikäisenä. Lukionkin kävin tarkoituksella neljään vuoteen hiihtoharjoittelun takia.

–Ehkä ihan hyvä, etten päässyt sinne Lahteen, hän lisää.

HÄNEN oma lapsuutensa ja nuoruutensa olivat hiihtoa.

–Meitä oli viisi sisarusta lapsuudenperheessä, neljä veljeä ja minä, ja hiihdimme kaikki kilpaa, jotkut pitemmälle, jotkut vähemmän pitkälle. Vanhemmat uhrasivat käytännössä kaiken vapaa-aikansa meidän hiihtoharrastuksellemme, ja olen ihmetellyt missä välissä, kun oli kuitenkin maatila ja kaikki, mutta he elivät aina täysillä mukana. Se oli mahtava asia, ja vasta vanhemmiten olen sen tajunnut.

Vaikka Suomen huipun tavoittelu jäikin, hiihto on antanut hänelle paljon hyvää.

–Siitä on jäänyt itselle elinikäinen harrastus. En osaa edes virkata, hän nauraa.

Aina hiihtämään lähteminen ei ole ollut päällimmäisenä mielessä. Kun hänen lapsensa olivat pieniä, ja erityisesti hänen kehitysvammaisen tyttärensä synnyttyä, oli rankkojakin vuosia, mutta kokonaan pois harrastus ei ole koskaan jäänyt.

–Kun on omaa aikaa, mä käytän sen urheilemiseen.

Nyt hän toivoo, että vanhemmat kannustaisivat lapsiaan myös hiihdon ja muiden yksilölajien pariin.

–Ettei kotona ainakaan luotaisi hiihdon vastaista ilmapiiriä, vaan kannustetaan lapsia. Jos järjestetään hiihtokouluja ja kisoja, rohkeasti vaan mukaan. Eivät lapset osaa itse sanoa, että ”hei, mä haluaisin tollaiseen hiihtokouluun”, vaan sen pitää lähteä vanhempien rohkaisusta. Pakottaa ei saa, mutta rohkaista.

–Kaikki lapset eivät ole sen tyyppisiä, että haluaisivat harrastaa joukkuelajeja. Itseäkään ei olisi voinut vähempää kiinnostaa joukkuelajit, vaan olen tykännyt harjoitella itsekseni ja rämpiä metsässä ja suolla.

ELIAS, 9, on Kujalan lapsista ainoa, joka kilpailee, vaikka vanhemmatkin sisarukset hiihtävät. Elias matkaa ensi viikolla koululiikuntaliiton hiihdon Pohjanmaan mestaruuskilpailuihin.

–Ainakin kuuden parhaan joukkoon haluan, Elias sanoo.

Hän toivoisi harjoitteluseuraksi saman ikäisiä lapsia.

–On muutama kaveri, mutta ei ne hiihdä yhtä paljon.

Jaa tämä juttu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Aihealueeseen liittyviä juttuja

Artikkelit vuosittain

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.