Suomen mielenterveysmenot ovat nousseet jo 11 miljardiin euroon. Se on valtava summa maassa, jossa työikäisten määrä pienenee ja palvelujärjestelmä natisee liitoksistaan. Silti samaan aikaan jonot kasvavat, hoitoon pääsy takkuaa ja ihmiset kokevat jäävänsä yksin. Jokin tässä yhtälössä ei toimi.
Yksi tilastoja vääristävä ongelma on ylidiagnosointi, mihin nykyjärjestelmä pakottaa.
Esimerkiksi stressiä ei välttämättä osata vielä käsitellä oikein työpaikoilla, arjessa tai ylipäätään palvelujärjestelmässä. Kun ihminen kuormittuu, hänen kehonsa reagoi tavalla, joka on täysin normaalia: sydän hakkaa, uni pettää, mieli poukkoilee ja ahdistus aaltoilee. Tämä on luonnollinen stressireaktio, ei sairaus.
Mutta jos stressin käsittelyyn ei ole työkaluja eikä matalan kynnyksen tukea, nämä hetkelliset oireet saatetaan tulkita ahdistukseksi. Ja paradoksaalisesti: akuutti stressireaktio ei oikeuta Kelan sairauspäivärahaan, vaikka ihminen voi olla hetkellisesti täysin toimintakyvytön. Järjestelmä ei tunnista inhimillistä kriisiä, ellei sitä nimetä sairaudeksi. Siksi diagnooseja annetaan herkemmin. Ei siksi, että ihmiset olisivat sairaampia, vaan siksi, että apua ei muuten saa.
Todellinen ahdistuneisuushäiriö on jotain aivan muuta. Se ei ole yhden viikon romahdus, elämänkriisin jälkeinen sokki tai työpaikan myllerryksen aiheuttama levottomuus. Ahdistuneisuushäiriö on pitkittynyttä, kuukausia jatkuvaa oireilua, joka ei helpotu levolla, ajalla tai arjen järjestelyillä.
Kun nämä kaksi ilmiötä sekoitetaan, tapahtuu kolme asiaa: Hetkellinen stressi ylidiagnosoidaan, koska muuta väylää apuun ei ole. Todelliset ahdistuneisuushäiriöt hukkuvat massaan, koska kaikki näyttää tilastoissa samalta. Järjestelmä kuormittuu, vaikka osa tilanteista ratkeaisi varhaisella tuella ilman diagnoosia.
Stressi ei ole sairaus, vaan signaali
Stressi ei ole sairaus. Se on signaali. Mutta jos signaalia ei osata tulkita, siitä tehdään sairaus ja silloin hoito menee väärään suuntaan.
Samalla on tärkeää tunnistaa tämä: stressi voi pitkittyessään johtaa uupumukseen ja todelliseen sairastumiseen. Pitkittynyt stressi voi romahduttaa toimintakyvyn ja altistaa masennukselle, unettomuudelle ja ahdistuneisuushäiriöille. Juuri siksi olisi tärkeää, että stressiä osattaisiin hoitaa ajoissa, ennen kuin se muuttuu sairaudeksi.
Työuupumuskaan ei ole nykymittapuulla sairaus. Monelle saattaa olla yllätys, että työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi eikä oikeuta Kelan sairauspäivärahaan. Se on työperäinen kuormitustila. Usein siihen liittyy pitkittyessään muitakin sairauksia, jotka diagnosoimalla sairauslomaa voidaan kirjoittaa.
Työuupumuksen sisään voi kätkeytyä myös yksi maallikolle vieraampi ilmiö: boreout, alikuormittumisen aiheuttama uupumus. Se syntyy, kun työ ei tarjoa merkitystä, haasteita tai mahdollisuutta käyttää omaa osaamista. Ulospäin se voi näyttää samalta kuin burnout, mutta sen juuret ovat täysin toiset.
Jos näitä ei osata erottaa, hoito menee pieleen. Burnout vaatii kuormituksen keventämistä, kun boreout taas työn sisällön muuttamista. Sama resepti ei toimi molempiin.
Alkusammutusta, kun talo on jo ilmiliekeissä?
Suomessa puhutaan terapiatakuusta, mutta liian vähän siitä, mitä tapahtuu ennen terapiaa. Meillä on järjestelmä, jossa apua saa vasta, kun on tarpeeksi huonossa kunnossa. Se on kuin antaisi palosammuttimen vasta siinä vaiheessa, kun talo jo palaa. Ja toisaalta järjestelmä vaati sen, että diagnoosi joudutaan antamaan liian aikaisin, jotta avun piiriin ylipäätään on mahdollista päästä.
Todellisuudessa suurin osa tästä kuormituksesta olisi hoidettavissa varhaisessa vaiheessa, ilman diagnoosia ja ilman raskasta hoitoa. Talousnäkökulmasta tämä toisi myös säästöä. Apua olisi mahdollista antaa tarjoamalla lyhyitä keskustelutapaamisia, tukea arjen kriiseihin, ohjausta elämänmuutoksiin. Työpaikoilla olisi hyvä olla matalan kynnyksen sparrausta. Ennen kaikkea tarvitaan mielen palveluita, joihin voi mennä ilman lähetettä ja ilman pelkoa leimautumisesta ”mielenterveyspotilaaksi”.
Kun nämä palvelut puuttuvat, diagnoosi on ainoa portti apuun. Ja silloin diagnooseja syntyy liikaa. Suomi tarvitsee uuden mielenterveyspolitiikan. Sellaisen, jossa diagnoosi ei ole ainoa väylä apuun ja jossa matalan kynnyksen palvelut ovat oikeasti olemassa, ennaltaehkäisten vakavampia ongelmia. Jossa luonnolliset stressitilanteet osataan erottaa sairauksista ja työpaikoilla tunnistetaan yli- tai alikuormittuneisuus. Näin psykiatrinen hoito kohdistuisi oikea-aikaisesti niille, jotka sitä tarvitsevat.
Mielenterveys on oleellinen osa ihmisyyttä ja juuri siksi sitä pitää kohdella viisaasti.
Alina Lehto
Suomen Keskustanaisten varapuheenjohtaja
Etelä-Pohjanmaan Keskustanaisten puheenjohtaja
Työterveyshoitaja
