Vanhemmille järviseutulaisille otsikossa ei ole mitään outoa, mutta nuoremmat lukijat saattavat olla ymmällään. Korvohan tarkoittaa Järviseudulla saavia ja hillomarja puolukkaa. Mietin tietysti, miksi puolukkaa on sanottu hillomarjaksi. Ennen vanhaan, kun kodeissa ei ollut pakastimia, puolukat säilöttiin isoihin korvoihin survomalla ne puisella pultilla soseeksi tai voisiko sanoa hilloksi. Ehkäpä nimi juontaa juurensa juuri tästä.
Kävin parina päivänä puolukassa muutaman vuoden ikäisellä hakkuualueella, jossa hakkuutähteet olivat jo maatuneet ja olosuhteet puolukalle olivat erinomaiset. Puolukkaa olikin runsaasti ja sanko täyttyi nopeasti. Muistelin tietysti lapsuuden puolukkaretkiä, kun marjat poimittiin eli noukittiin käsin. Joka syksy piti kerätä se iso puukorvo täyteen ja isolla porukalla olikin mukava tehdä marjamatkoja Rappukallion taakse. Ensimmäiset marjanpoimurit ilmestyivät kauppoihin viimeistään 1960-luvulla ja ne olivat ohuesta vanerista rustattuja. Poimureita sanottiin koneiksi, vaikka ei niissä ollut yhtään liikkuvaa osaa ja voimanlähteenä oli ihminen.
Marjapuuroa ja leipäressua
Poimureiden myötä marjoihin tuli mukaan roskia ja ne piti puhdistaa. Yleinen tapa oli tuuletus eli maahan laitettiin puhdas viltti tai lakana ja sopivalla tuulella marjoja valutettiin mahdollisimman ylhäältä lakanan päälle. Tuuli vei enimmät roskat mennessään ja marjojen lopullinen puhdistaminen helpottui huomattavasti.
Puhtaat marjat survottiin sen jälkeen siihen puukorvoon ilman mitään säilöntäaineita. Puolukka on niin hapan marja, että se säilyi hyvin soseutettuna etenkin, kun syksyllä ilmat alkoivat kylmetä. Korvo vietiin aittaan tai kylmälle vintille ja sieltä käytiin raaputtamassa jäisiä puolukoita ruokapöytään.
Tavallisesti survokseen lisättiin hieman sokeria ja sitä syötiin sellaisenaan perunoiden kera. Tietysti puolukoita käytettiin myös marjapuuron raaka-aineena ja myös leipäressussa, joka oli lapsuuden herkkuruoka. Marjamatkalla tupsahti mieleen myös yksi erikoinen ruoka, jossa puolukkaa käytettiin. En muista edes oliko sillä oma nimensä, eivätkä muistaneet kylän miehetkään, kun kyselin. Joku muisteli, että sitä sanottiin pepuksi. Tarkennus tähän, että sanan perusmuoto on pepu eikä peppu. Ruoka valmistettiin siten, että puolukkasurvokseen lisättiin sokeria ja siihen sekoitettiin ruisjauhoja. Sitten vain syömään.
Pakkohan se oli palautella lapsuuden makuelämykset mieleen ja valmistaa annos pepua, kun ruisjauhojakin löytyi keittiön kaapista. Makuasioista on turha kiistellä, mutta ihan hyvää se oli ja nälkäkin lähti pitkäksi aikaa. Kokeilkaapa!
Heikki Salmela
