Luin piispa Mari Leppäsen kolumnin Hesarista. Kantava ajatus oli: emme suostu olemaan vihollisia. Hän kommentoi kirjoituksessaan julkisen keskustelun vihamielisyyttä.
Aiheelta tuskin välttyy somessa. Joku esittää kysymyksen tai kommentin – ihan vilpittömässä mielessä – ja saman tien repeää ilkeily ja kiukuttelu. Leppäsen kolumnin kommenteissa syyllisiksi löydettiin media ja algoritmit. Leppästä itseään alettiin syyttää vastakkainasettelujen herättämisestä kirkon piirissä.
Luin läpi kommentit ja uuvuin. Tämän päivän yhteiskunnallinen keskustelu. Kiukuttelua, ilkeilyä ja iskuja vyön alle. Kansanryhmien tuomitsemista ja milloin ketäkin ollaan lähettämässä sinne mistä on tullutkin.
Ajattelun ahtaus on kääntäen verrannollinen hyvinvoinnin lisääntymiselle.
Pakko mennä sota-aikaan, vaikka saan varmaan tuomion mummoilusta. Äitini muisteli joskus sota-aikaa. Hän oli sodan syttyessä 18-vuotias.
Sota-ajan lopulla venäläisiä vankeja sijoitettiin maalaistaloihin töitä tekemään, kun miesväki oli sotatöissä. Niin myös Lammin taloon. Sotavanki asui talossa ja teki kaikkia talon töitä. Istui samaan ruokapöytään väen kanssa.
Ajan myötä vanki kertoi elämästään ja tuli tutuksi talonväelle. Hän oli hyvä työmies. Sodan loputtua vangit piti palauttaa rajan taakse. Niin lähti myös Tarvolasta tämä sotamies. Hän oli kotiutunut kylään ja tykästynyt ihmisiin – ja he häneen.
Vuosikymmenten jälkeenkin äitini puhui tästä venäläisestä miehestä ystävällisesti ja ymmärtäen. Ei vihollisena. Raskaimmat menetykset kokeneet ihmiset ovat usein ymmärtäväisimpiä.
Sotavanki lupasi, että jos pääsee joskus takaisin kotikonnuilleen, hän lähettää siitä elonmerkin Tarvolaan.
Elonmerkkiä ei ikinä tullut.
Tämä juttu lähti liikkeelle somesta ja siellä riehuvasta ilkeilystä. Fanitan piispan ajatusta, että emme suostu olemaan vihollisia. Yritetään sitä. Yritetään suvaita erilaiset mielipiteet ja jopa eri väriset ihmiset. Selvennykseksi: me tavalliset ihmiset emme tee päätöksiä hyökkäyksistä toisiin maihin. Tässä ei puhuta siitä. Me yritämme elää ihmisiksi, myös somessa, ja olemme tyytyväisiä, jos meillä on hyvä herraonni – kirjailija Antti Tuurin termiä lainatakseni.
Aino Alppinen
