Yhteiskunnan ja ihan tavallisen kunnankin vahvuutta arvioidaan usein sen perusteella, kuinka yhtenäiseltä se näyttää. Ajoittain kiihkeästä julkisesta keskustelusta voi joskus saada käsityksen, että eriävät mielipiteet ovat merkki heikkoudesta. Väitän, että asia on juuri päinvastoin.
Suomi ei ole koskaan ollut yksimielinen. Olemme olleet erimielisiä poliittisista ratkaisuista, uskonnoista ja uskomuksista, maataloudesta, taloudesta – melkein kaikesta. Silti olemme runnanneet ja punnanneet koulut, tiet, meijerit, myllyt, hyvinvointiyhteiskunnan ja uskottavan puolustuksen. Olemme lähes poikkeuksetta kyenneet toimimaan yhdessä.
Kyky toimia yhdessä syntyy luottamuksesta: voimme luottaa siihen, että erilaisista näkemyksistä huolimatta osaamme tehdä yhdessä töitä yhteisen päämäärän eteen. Käsittelin aiemmassa kolumnissani talkoita – ei navetan perustusten valun aikana kysytä, mitä puoluetta kottikärryn varressa oleva kannattaa. Tärkeämpää on, että yhteinen työ tulee tehdyksi.
Näistä aineksista rakentuu myös maanpuolustustahto. Usein se ymmärretään valmiutena puolustaa maata sodassa. Puolustaa yhteistä yhteiskuntaa, jossa voimme luottaa toisiimme, ratkaista ongelmia yhdessä ja uskoa tulevaisuuteen. Maanpuolustustahtoa ei rakenneta varuskunnissa – varuskuntiin saapuu ihmisiä, joille tahto on muodostunut jo kauan ennen palvelukseen saapumista. Tämä tahto on rakennettu kodeissa, kyläyhteisöissä, kouluissa ja työpaikoilla. Rakennusvaiheessa on omaksuttu perustaksi ajatus, että haluamme rakentaa enemmän kuin repiä.
Juuri tässä kohtaa suomalaisessa yhteiskunnassa on jotakin erityistä, ”het vähä parempaa”. Meillä maanpuolustustahto ei ole irrallinen ilmiö eikä pelkkä turvallisuuspolitiikan käsite. Olemme vuosisatojen ajan oppineet ratkaisemaan yhteisiä ongelmia yhdessä. Joskus hitaasti, joskus riidellen, mutta kuitenkin niin, että lopputuloksena on ollut enemmän yhteistyötä kuin vastakkainasettelua. Luottamus ei tarkoita yksimielisyyttä – se tarkoittaa uskoa siihen, että myös eri tavalla ajatteleva haluaa viime kädessä yhteistä hyvää.
Tätä yhteistä pääomaa kannattaa vaalia. Ei siksi, että kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla, vaan siksi, että yhteistoiminta perustuu kykyyn kuunnella, sopia ja kantaa vastuuta myös silloin, kun oma näkemys ei voita. Jos menetämme tämän taidon, menetämme paljon enemmän kuin hyvän keskustelukulttuurin. Menetämme osan siitä perustasta, jolle suomalainen kokonaisturvallisuus, maanpuolustustahto ja viime kädessä koko yhteiskunnan kestävyys rakentuvat.
Lapsuuteni voimahahmo lausui otsikon mukaiset sanat tilanteessa, jossa hän oli havaitsevinaan erimielisyyttä. Murrosikäisenä naureskelin, että ”yksmielisyys” saattoi tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kaikkien olisi syytä olla sanojan kanssa samaa mieltä. Ehkä sanoja kuitenkin pohjimmiltaan tarkoitti juuri näitä asioita, joita olen lukijoille yrittänyt kuvata. Ehkä ei, mutta saahan sitä kuvitella.
Jussi Viinamäki
Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitoksen johtaja
