AIHE on pistänyt silmiin ja korviin viime aikoina niin monta kertaa, että ehkä sitä voisi muutamalla sanalla käsitellä. Kiusaamista on ollut aina, ja eniten aiheesta puhutaankin koulukiusaamisen näkökulmasta. Kouluissa ongelma tiedostetaan ja aiheeseen suhtaudutaan vakavasti, se on hyvä asia. Tekemistä ongelman parissa varmasti riittää, mutta ainakin minä tiedän monta opettajaa, jotka tekevät kiusaamisen vastaista työtä sydämellä.
Koulujen lisäksi kiusaamista tapahtuu muun muassa myös harrastuksissa, somessa, ”kylillä” ja työpaikoilla. Olenkin pohtinut, että kasvaako koulukiusaajista ja naamanaukojista seuraavaksi työpaikkakiusaajia? Tai niitä, jotka kylillä heiluttavat nyrkkiä ja hakemalla hakevat tappelua, kun iloliemellä on ensin liuotettu ne vähäisetkin aivosolut?
Niin tai näin, kiusaaminen on väkivaltaa, ja aikuiset ovat usein sen hiljaisia hyväksyjiä. Kiusaaminen on järjestelmällistä henkistä tai fyysistä alistamista. Neandertalilaisten touhuja, ei millään lailla coolia. Piste. Miksi se silti on yhteiskunnassamme niin iso ongelma?
Meidän on lakattava vähättelemästä ja alettava välittää. Kiusaaminen ei ole leikkiä, mutta sen lopettaminen voisi olla yhteispeliä.
Haluan korostaa sitä, että jokaisella meillä on vastuu – sivustaseuraamisen ei tulisi olla vaihtoehto. Jokainen rohkea puuttuminen, jokainen puolustava sana ja jokainen turvaa luova teko on askel kohti parempaa. Ei ole olemassa liian pientä tekoa kiusaamisen vastustamisessa – on vain liian suurta hiljaisuutta.
Jos haluamme kasvattaa sukupolvia, jotka osaavat toimia paremmin, aikuisten täytyy näyttää esimerkkiä. Toisten kunnioittaminen on arkipäivän tekoja. Työpaikoilla, vapaa-ajalla, joka paikassa. Se on vilpitöntä kohtaamista, hymyjä, sanoja ja tekoja, jotka viestivät: sinä olet tärkeä.
Koskaan ei ole myöhäistä muuttaa tapaa, jolla kohtelemme toisiamme.
Johanna Korkea-aho
”Elämä kutsuu muutokseen joskus hiljaa kuiskaillen, joskus taas rajusti huutaen” – Tommy Hellsten
