Lepää rauhassa, Duracell-pupu

Syksy on perinteisesti uusien harrastusten aikaa ja kansalaisopistojen kurssitarjontaa tutkitaan ahkerasti ja ilmoittaudutaan jos jonkinlaiselle korvakynttiläpilateskurssille, jolla sitten jaksetaan käydä muutaman kerran kunnes huomataan, että ei tämä olekaan mun juttuni.
Sama ilmiö havaitaan lasten ja nuorten keskuudessa; aloitetaan partio, ratsastus ja klarinetinsoitto, kun kaverikin siellä käy. Vanhemmat kustantavat reput ja rensselit, pillit ja pelivehkeet, maksavat jäsenmaksut, hoitavat kuljetukset ja ovat mukana taustajoukoissa, mutta sitten yhtäkkiä harrastus ei enää huvitakaan ja itkua vääntäen jatketaan kevääseen. Seuraavana syksynä sitten aloitetaan jokin uusi, huomattavasti parempi juttu ja elämä on taas kohdillaan.
Ennen vanhaan, silloin kun olin nuori, harrastettiin postimerkkeilyä, kiltsukkeita, paperinukkeja, Hellaksen purukumikeräilykuvia, jääkiekkoa ja pesäpalloa. Vesaisten kerhossa tehtiin balsalennokkeja ja 4h-kerhossa kerättiin lannoitesäkkejä ja pidettiin kerhopalstaa. Siinä oli vaihtoehdot ja hyvin meni. Eikä maksanut paljoa, paitsi se Pikipeikko ja Sinkopantteri. Omalla pyörällä kuljettiin koululle tai seurantalolle
Onkohan vika siinä, että nykyään on liikaa vaihtoehtoja? Vai onko ihmisten vapaa-aika jotenkin enempi kortilla? Vai eikö enää kertakaikkiaan jakseta keskittyä pitkäjänteisesti yhtään mihinkään?
Sen olen havainnut jo aikoja sitten, ettei kukaan enää pysty viettämään aikaansa hetkeäkään ilman, että nyplätään jotain paholaisen rakkinetta ja nappulat laitetaan heti korviin, kun istutaan linja-autoon tai ruokapöytään. Kaiken aikaa pitää olla online tai muuten et ole olemassa. Vanhempi porukka facettaa, nuoremmat jotain muuta, en edes tiedä, mutta jotain siellä pitää käydä tarkistamassa, ettei vaan jää mistään paitsi.
Kohta järjestään katkaisuhoitoja someriippuvaisille ja dieettijaksoja bittiähkyisille. Anonyymit faceholistit kokoontuvat iltaisin kunnantalon alakerrassa ja Kela kustantaa vieroitusklinikoita Instakroonikoille. Ja kun tulee ensimmäiset uuden tapakulttuurin uhrit, lukee hautakivessä R.I.P. eli Rest in pint.

Jaa tämä juttu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Aihealueeseen liittyviä juttuja

Artikkelit vuosittain

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.