Olen surullinen

Kirkkoherra Kahra opetti meille Katekismuksen ja kymmenen käskyä. Siinä kivijalka elämän varalle, tähän opetukseen on ollut hyvä turvata. Ei toki niin, että olisin kaikkea aina noudattanut, mutta siinä on kuitenkin ollut paalutus elämälleni.
On pitänyt kantaa huolta itsestään käskyjen noudattamisen suhteen, nyt on ihan toisin. Toki pitää edelleen huolehtia itsestään, mutta suurin huoli on siinä, kun kirkon opetus menee alta pois. Nyt on pakko ruveta tosissaan miettimään, onko evankelisluterilainen kirkko enää se yhteisö, johon haluan kuulua.
Eduskunta on maallinen ja maallisten lakien säästäjä. Toki sen päätös kuvaa nykyajan ihmisten käyttäytymistä ja suhdetta uskontoon ja Raamattuun. Arkkipiispa on kirkon ylin johtaja ja hänen pitäisi suhtautua Raamattuun niin, että se on kirkon ohjenuorana. Näin ei nyt ole ja siitä minä olen surullinen.
Neljä vuotta sitten oli Apu-lehden kannessa Helsingin silloisen piispan Paarman sanat: “Kirkon papit eivät enää puhu Jumalasta”. Piispa ihan varmaan tietää, mistä hän puhuu. Nytkin toki on monesta suusta ehditty selittämään kirkon kantaa, joka ei olisi sama kun arkkipiispan kanta. Näin on tehnyt nykyinen Helsingin piispa Luoma ja myös meidän piispa sanoutui ainakin osin irti arkkipiispan kannasta. Mutta kuitenkin, käännytys alkaa arkipiispan kannalle – joka pelkään – lopulta voittaa. Luterilaisen kirkon lisäksi on monia uskonnollisia yhteisöjä, joissa Raamatun opetukset ovat kunniassa. Ei ole edes hyvä käydä kuuntelemassa opetusta, joka ei vastaa omaa käsitystä siitä, minkä on oppinut ja mitä pitää edelleen oikeana.