Järviseudun Sanomissa 4.9. esillä ollut ehdotus vesipuhvelien tuomisesta Alajärven rannoille perustuu muun muassa muualla saatuihin kokemuksiin rantakasvillisuuden ja biomassan vähenemisestä. Samalla esille on nostettu eläinten mahdollinen matkailu- ja vetovoima-arvo.
On hyvä, että järven tilan parantamiseen etsitään uusia keinoja ja katsotaan, mitä muualla on tehty. Menetelmästä ei kuitenkaan pitäisi aloittaa. Ensin pitäisi määritellä mahdollisimman tarkasti, mitä Alajärvellä halutaan parantaa ja mikä tavoiteltua muutosta tällä hetkellä estää.
Vesipuhvelien kohdalla keskustelussa menee helposti sekaisin monta eri tavoitetta. Rantakasvillisuuden vähentäminen, rantaluonnon monimuotoisuuden hoito, maiseman avaaminen, matkailullinen vetovoima ja järven rehevöitymisen vähentäminen eivät ole sama asia. Ne voivat kaikki olla perusteltuja tavoitteita, mutta niitä pitää arvioida eri mittareilla.
Vesipuhveli soveltuu märkien ja vaikeakulkuisten rantojen laiduntajaksi. Se syö ja tallaa järviruokoa ja muuta ranta- ja kosteikkokasvillisuutta ja voi pitää rantaluhdan avoimena siellä, missä koneellinen hoito on hankalaa. Tästä on saatu kokemuksia esimerkiksi Heinolassa ja Pieksämäellä. Näissä esimerkeissä on kuitenkin syytä katsoa tarkasti, mitä oikeastaan on tavoiteltu.
Heinolan Isiäinen on pieni ja hyvin matala, pitkälle umpeenkasvanut lintujärvi, jossa puhvelien tehtävä liittyy ennen kaikkea rantaluhdan, linnuston ja muun luonnon monimuotoisuuden hoitoon. Pieksämäellä puhvelit puolestaan laiduntavat rajattua rantakohdetta osana paljon laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluu myös esimerkiksi hoitokalastusta, koneellista niittoa ja valumavesien käsittelyä. Näiden kokemusten perusteella voidaan arvioida rantaluonnon hoitoa, mutta niistä ei voida suoraan päätellä, että puhvelilaidunnus parantaisi suuren rehevän järven vedenlaatua.
Alajärvi on noin 1 100 hehtaarin järvi, jonka keskisyvyys on vain noin 1,4 metriä. Järvi on matala ja rehevöitynyt, mutta virallisen vesienhoitoarvion mukaan sen tila on myös parantunut selvästi: ravinnepitoisuudet ovat laskeneet ja sinileväkukinnat vähentyneet. Ekologinen tila on edelleen tyydyttävä. Siksi olisi erityisen tärkeää selvittää, mikä nykytilanteessa vielä rajoittaa järven hyvään tilaan pääsemistä. Sekä valuma-alueelta tulevalla kuormituksella että järven sisäisillä prosesseilla on merkitystä.
Biomassan väheneminen on eri asia kuin ravinteiden väheneminen. Vesikasvit sitovat kasvaessaan typpeä ja fosforia. Jos kasvillisuutta niitetään, kerätään ja kuljetetaan pois, osa ravinteista poistuu biomassan mukana järven kierrosta. Jos puhveli syö tai tallaa kasvillisuutta, ranta voi avautua huomattavasti ilman, että ravinteet poistuvat samalla tavalla alueelta. Osa syödyn kasvillisuuden ravinteista sitoutuu eläimeen, mutta osa palautuu laidunalueelle ulosteissa ja virtsassa.
Myös puhvelien rypeminen kuuluu niiden normaaliin käyttäytymiseen. Alajärven kaltaisessa matalassa ja pehmeäpohjaisessa järvessä olisi perusteltua selvittää, kuinka paljon paikallinen sedimentin sekoittuminen vaikuttaisi sameuteen, kiintoaineeseen ja ravinteiden kiertoon. En tarkoita, että vaikutus olisi välttämättä haitallinen tai koko järven mittakaavassa suuri. Juuri siksi se pitäisi tutkia eikä olettaa.
Ennen uuden menetelmän valintaa Alajärvestä olisi hyvä muodostaa mahdollisimman perusteellinen tilannekuva. Missä ovat suurimmat ulkoisen kuormituksen lähteet? Missä sisäinen kuormitus on merkittävintä? Millaisia sedimenttejä eri ranta-alueilla on? Missä järviruovikko aiheuttaa haittaa ja missä se puolestaan tarjoaa tärkeää elinympäristöä kalastolle ja linnustolle? Mitkä ovat tärkeimmät kalojen lisääntymis- ja kulkureitit? Näihin kysymyksiin vastaamalla kunnostuskeinot voidaan kohdentaa sinne, missä niistä todennäköisimmin saadaan hyötyä.
Valuma-alueella olisi syytä tarkastella keinoja, joilla vettä voidaan käsitellä jo ennen sen päätymistä järveen. Suomessa PuuMaVesi-hankkeessa on tutkittu uppopuun käyttöä metsätalouden valumavesien käsittelyssä. Veteen sijoitetun puuaineksen pinnalle muodostuva biofilmi tarjoaa mikrobeille ja muulle eliöstölle suuren pinta-alan. Puu ja sen eliöyhteisö voivat pidättää kiintoainetta sekä osallistua orgaanisen aineksen ja ravinteiden kiertoon ja muuntumiseen. PuuMaVesi-tyyppiset ratkaisut eivät ole sellaisenaan vastaus Alajärven kaikkiin kuormituslähteisiin, mutta ne havainnollistavat tärkeää periaatetta: kuormitusta kannattaa pyrkiä käsittelemään jo tuloreiteillä ennen kuin se päätyy järveen.
Järven sisälläkin tarvitaan toimia. Vesikasvillisuutta voidaan hoitaa mosaiikkimaisesti niin, ettei kaikkea kasvillisuutta poisteta, ja korjattu biomassa voidaan viedä pois ravinteineen. Kalaston rakennetta voidaan hoitaa hoitokalastuksella ja huolehtimalla petokalojen asemasta. Uppopuulla voi lisäksi olla paikallista kalastonhoidollista merkitystä: esimerkiksi turot lisäävät suoja-, ravinto- ja elinympäristöjä. Niitä ei kuitenkaan pidä nähdä koko järven ravinnekuormituksen ratkaisuna.
Koska vesipuhveliajatus on vasta selvittelyvaiheessa, juuri nyt olisi hyvä hetki määritellä tavoite ja kerätä lähtötiedot ennen kuin laidunalue tai toteutustapa valitaan. Jos puhveleita halutaan kokeilla, kokeilun pitäisi olla rajattu ja mitattava, ja mahdollisuuksien mukaan mukana pitäisi olla vastaava laiduntamaton vertailualue. Jos tavoite on järviruovikon vähentäminen, mitataan ruovikon pinta-alaa, tiheyttä ja biomassaa. Jos tavoite on luonnon monimuotoisuus, seurataan lajistoa. Jos tavoite on vedenlaadun parantaminen, seurataan vedenlaatua, sameutta, kiintoainetta ja ravinteita.
Silloin muutaman vuoden päästä ei tarvitse väitellä siitä, näyttikö ranta paremmalta tai oliko kokeilu onnistunut. Voidaan arvioida, mitä todella muuttui, johtuiko muutos laidunnuksesta ja oliko saavutettu hyöty sen arvoinen suhteessa kustannuksiin, haittoihin ja vaihtoehtoisiin menetelmiin.
Alajärvi tarvitsee uusia ajatuksia, mutta ennen kaikkea se tarvitsee perusteellisen tilannekuvan. Kunnostuksessa järjestyksen pitäisi olla tämä: ensin selvitetään, mikä järven tilaa tällä hetkellä rajoittaa ja mitä halutaan muuttaa. Sen jälkeen verrataan eri menetelmiä, niiden vaikutusmekanismeja, kustannuksia ja mahdollisia sivuvaikutuksia. Vasta sitten valitaan keinot ja lopuksi mitataan, saavutettiinko tavoite.
Matkailu- ja imagohyödyt voivat olla itsessään perusteltuja elinvoimatavoitteita, mutta niitä ei pidä sekoittaa näyttöön siitä, että järven rehevöityminen vähenee. Jos vesipuhveleita lopulta kokeillaan, niiden pitäisi olla valitulle kohteelle ja tavoitteelle perusteltu menetelmä – ei lähtökohta, jonka ympärille tavoite vasta jälkikäteen rakennetaan.
Reijo Salmela
