Olen tyhjentänyt veljeni kanssa lapsuudenkotiamme, sitä, mistä äiti ja isä ovat jo poisnukkuneet, mutta jossa lapsuutemme, lastemme lapsuus ja sukupolvien ketjun eletty elämä vielä viipyvät. Talossa on asuttu pitkään, sukupolvet yhdessä ja erikseen. Isä kertoi tarinoita siitä, kuinka ”ennen vanhaa” talo oli kotina kolmelle tai jopa neljälle sukupolvelle yhtä aikaa. Se oli kotina sotavangille, evakoille, sedille ja tädeille, uittomiehille ja rippi- ja koulupojille ja ajoittain kiertäville vieraille. He tiesivät, että ketään ei käännytetä pois. Hirsissä säilyvät edelleen menneiden sukupolvien äänet.
Aikakerros aikakerrokselta olen kuorinut esiin muistoja. Säilöttyjä laatikoita, kirjekuoria tai rasioita avatessani en ole tiennyt minkä tarinan niistä löydän. Löydänkö yhden vai monta. Ja paljon löysin: Josua-paapan Amerikan asiakirjoja ja Työmies-askin, isäni voipaperille tekemät piirustukset kaappikellon kruunua varten, sukulaisten lähettämät joulukortit, lasten askarteluja, pääsylippuja, valokuvia….
Tavaroilla ja esineillä, lippusilla ja lappusilla on muistinsa, muisti, joka herättää omat muistoni eläviksi. Ne tekevät kerran unohdetusta muovihelmestä kultarahaakin arvokkaamman aarteen.
Talon ympärillä oleva kylä on myös muuttunut vuosikymmenten vieriessä. He, jotka olivat vahvimmillaan silloin, kun itse olin lapsi, ovat menneet. Se maailma on sulkeutunut. Enää ei voi mennä Katajan kauppaan sunnuntaisin ”sisäkautta” ostamaan markalla karkkeja, enää ei kuulu Haaviston Jallun mopon pärinää, eikä enää Rantalan Josua tule pikku hiprakassa kalalta ja pyydä viemään Rannan tytöille kaloja: ” Pyydä 50 penniä ja pidä se itselläsi”. Nyt ei myöskään lapsilaumana juosta Kisarantaan katsomaan Risto Oja-Lipastin tai Erkinheimon yhtyettä. ”Tulkaa, yhtye jo meni.”
Aikakaudet kuluvat nopeasti, lähes huomaamatta. Aikakerrokset kasvavat. Nyt on uudet mopoilijat, uudet kalastajat ja Kisarannan ulkokioski jatkaa elämäänsä Saarikentällä. Aika ei kuljekaan suorana viivana, se on kerroksittainen, limittäinen ja haarautuva.
Haikeaa ja kiitollista.
Minulla on juuret. Isälläni oli juuret, hänen isällään ja hänenkin isällään olivat juuret. Ne ovat näissä Vimpelin puoleisen Lappajärven rannan kivikoissa, ja silloin niin pienten peltojen pajukoissa. Ne ovat maaseudun rauhassa, näissä ihmisissä. Täällä on paikka, jossa muistot ovat saaneet kerrostua vuosikymmeniksi. Talo muistaa vielä äänemme, imee itseensä uusia ääniä. Minä kannan muovihelmeä mukanani ja takataskussa valokuvaa, joka on otettu Tulivuori Rockissa vuonna 1975. Silloin siellä esiintyi Bay City Rollers lämppärinään Tabula Rasa.
Sirpa Salomäki
