MINULLA oli ilo nähdä 8.10. eturivin paikalta Kortesjärven Ylikylän nuorisoseuralla harrastajanäyttelijöiden esittämä Florian Zellerin näytelmä Isä. Tosin näytelmän loppuminuuteilta kotiin asti kyyneleet virtasi tuon esityksen tunnemyrskyssä. Työryhmä on tehnyt hienon työn, mutta kirkkaana kuin paluumatkalla nähty kuu ja tähdet loisti pääosan esittäjä Jouko Mäkinen.
Näytelmä on repliikkeissään vähäinen, mutta Joukon ilmeet kertoo enemmän kuin pitkät puheet.
Kyseessä ei ole pelkästään muistisairaudesta kertova näytelmä vaan esitys tuo eteemme koko elämän kirjon.
Kun lähdin kotoa katsomaan näytelmää, tuli tv:stä keskusteluohjelma, josta jäi korviini erään naisen lause: ”Näin omin silmin isäni valmistautumisen kuolemaan. Haluaisin, että osaisin olla samalla polulla, valmis lähtemään.”
Muistisairaana eläminen ja hänen vierellään kulkeminen on monta pientä kuolemaa, jotka on kohdattava ennen lopullista lähtöä. Se ei ole kenellekään helppoa.
Näytelmä toi hyvin esiin edellämainitun tosiasian. Mutta löytyi huumoriakin, niin kuin aina elämästä. Innostuneena muistisairas välillä ylpeilee tyttärelleen: ”Mä oon kuulkaas kuitenkin varsin terävä. Joskus oikein itsekin yllätyn.” Suruun vajotaan, kun isä sanoo: ”Mitä kun joskus
ei enää yhtään tiedä mitä ympärillä tapahtuu, elää niin kuin syksyssä. Multa putoaa kaikki lehdet.”
Kun vanhus yhtäkkiä kirkkaalla, innostuneella katseella kysyy hoitajalta, ”Missä äiti on? Koska äiti tulee minua katsomaan? Äitillä on niin pehmeät kasvot, silittäisin kasvojaan”, alkaa katsojan kyynelvirta. Ajatukseni menevät tietenkin äitinsä kasvoja tänään 2022 silittäviin pieniin lapsenlapsiini, jotka hekin joskus vanhoina muistelevat miten pehmeät oli äidin kasvot, kun niitä silitteli.
Menkää Kortesjärvelle katsomaan tämä näytelmä. Ei ole katsojalle hukkaan heitettyä aikaa vaan hyvin, hyvin puhuttelevaa. Sitä elämää ittiään, sanoo varmaan moni muukin kauhavalaanen.
Maritta Keltikangas
