Hidas mutta kankea

Kyllä siinä näköjään käy juuri näin, että mitä vanhemmaksi tulee, niin samalla hidastuu tekemisissään. Eikä ajatuskaan juokse muulloin kuin aamupäivän kolme-neljä ensimmäistä tuntia. Jos jotain aikoo saada aikaiseksi, niin paras olla aamusta asialla, muuten tapahtumaikkuna sulkeutuu ja seuraava mahdollisuus koittaa vasta seuraavana päivänä.
Ennen vihasin deadlineja, mutta Douglas Adamsin tapaan olen oppinut pitämään niistä, sillä ne pitävät mukavan suhahduksen ohimennessään. Olen ollut aina jämpti määräaikojen ja yleensä tekemisteni suhteen, mutta juuri nyt, viime vuosien aikana ote on löystynyt pahemman kerran. Olen yllättänyt itseni useammankin kerran tuijottamasta avaruuteen, että mistä löytyy se gravitaatioaaltojen vääristymässä kelluva musta aukko, joka imuroi joka päivä elämästäni juuri ne aktiiviset tunnit? Vai hiippaileeko meilläkin se aikavaras, jonka pärekopsasta voi löytyä tuntikaupalla sinunkin tärkeitä minuuttejasi?

Määräaikojen ja to do -listojen laatimiseen on nykyään tehty paljon näppäriä työkaluja. On sähköisiä kalentereita ja sovelluksia, joita voi ladata eri laitteisiin ja ne ovat siitä huonoja, että niissä deadlinet ihan oikeasti pitävät ääntä ja vilkkuvat punaisena, kun ne iloisesti suhahtavat ohitse. Tai oikeastaan ne tekevät sitä jo hyvissä ajoin ja pitävät käyttäjänsä varpaillaan ja tökkivät olkapäähän, että ”hohoi, tämä pitäis tehä jo, ookko aatellu milloin aloittaa? Ja miten meni niinku omasta mielestä tämän määräajan kanssa, punaisella ollut kaksi viikkoa? Tee jotain!”
En taida olla ainut työntekijä maailmassa, jonka työelämä on muuttunut radikaalisti vuosien mittaan? Kaikki tuntuvat haikailevan niitä menneitä, hyviä aikoja, jolloin sai kahvitunnin päätteeksi pelata muutaman pasianssin tai täytellä sanaristikoita aikansa kuluksi. Työnteko oli leppoisaa, eikä tarvinnut koko ajan olla tehostamassa toimintaa tai kurottelemassa parempaan tulokseen. Ei tarvinnut päteä, eikä todistella paremmuuttaan työmarkkinoilla, sillä työpaikka oli itsestäänselvyys ja palkka tuli säännöllisesti, kunhan viitsi raahautua työpaikalle lapioon nojailemaan. Poissa ovat eläkevirat, downshiftaaminen ja verkkaiset ruokatunnit lähikuppilassa pajatson ääressä.
Opiskellakin pitää nykyään koko ajan lisää, ei enää voi tuudittautua siihen, että se 20 vuotta sitten työllä ja tuskalla ansaittu tutkintopaperi vie läpi loppuelämän. Koulunkäynti työn ohessa on nykypäivää ja pitää suorittaa jos jonkinlaista sertifikaattia. Lompakosta pitää löytyä trukkikortin ja hygieniapassin lisäksi ensiapu-, työturvallisuus-, tulityö- ja henkilönostinkortti. Eivätkä nämä tule työantajalle halvaksi, sillä firma kustantaa koulutuksen lisäksi matkat, päivärahat ja yöpymiset. Kohta pitää olla sumpin keittoonkin joku pätevyys, että osaa arvioida liiallisen kofeiinin aiheuttamat mahdolliset haittavaikutukset suhteutettuna työkaverin fyysiseen kokoon, rasvaprosenttiin ja molekyylirakenteeseen.

Jaa tämä juttu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Aihealueeseen liittyviä juttuja

Artikkelit vuosittain

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.