VANKKURINVALMISTUS on perinteinen ukrainalainen käsityö, jossa valmistetaan puisia vankkureita, rekiä ja muita kuljetusvälineitä alusta alkaen. Mestari osasi leikata osat puusta, sovittaa pyörät ja koota kokonaisuuden niin, että se oli sekä käytännöllinen että kestävä. Ukrainalaisessa kulttuurissa vankkurit kuuluivat jokaiseen maalaistaloon – ilman niitä ei pärjännyt.
En tuntenut varsinaisia mestareita, mutta isoisälläni oli hevonen, ja hän teki itse omat vankkurinsa. Hän ei kutsunut itseään mestariksi, mutta osasi koota kulkupelin oikein: heinien, polttopuiden tai perunasadon kuljettamista varten. Hänellä oli sekä yhden että kahden hevosen vankkurit. Muistan, kuinka hän pihalla korjasi puista pyörää, kiristi metallirenkaita tai vaihtoi puuosia – kaikki käsin, ilman piirustuksia, vaiston ja perinteen ohjaamana.
Vankkurinvalmistus vaati puun tuntemusta, käsityötaitoa ja käytännön kokemusta. Eri puulajeilla oli oma roolinsa: tammi toi kestävyyttä, saarni joustavuutta, lehmus sopi pieniin yksityiskohtiin. Pyörät vahvistettiin metallirenkailla, jotta ne kestäisivät kivisiä teitä.
Aikanaan lähes jokaisessa kylässä oli vankkurinvalmistaja. Häneltä tilattiin uudet vankkurit, korjattiin vanhat ja valmistettiin talvireet. Työ vaati tarkkuutta – muuten vankkurit tärisivät ja rikkoontuivat. Traktorien ja autojen myötä tämä käsityö alkoi kadota. Moni, kuten isoisäni, ei ollut ammattilainen, mutta säilytti taidon arjen tarpeita varten. Joskus vankkurit tehtiin yhdessä: yksi antoi puuta, toinen veisti, kolmas toi metalliosia. Se oli yhteistä työtä, joka vahvisti kyläyhteisöä.
Nykyisin vankkurinvalmistus on lähes kadonnut, mutta joillakin Ukrainan alueilla perinnettä yhä jatketaan. Mestareita löytyy ulkoilmamuseoista, kuten Pirohivista Kiovan läheltä, jossa voi ihailla taidokkaasti ilman nauloja koottuja vankkureita. Usein he tekevät myös pienoismalleja matkamuistoiksi tai kunnostavat vanhoja vaunuja.
Vankkurinvalmistus ei ole vain tekniikkaa – se on yhteys maahan, hevoseen ja sukuun. Käsillä tekeminen ei ollut kaupallista, vaan elämää varten. Ja vaikka vankkurit eivät enää kolise kyläteillä, muisto niistä elää yhä: puun tuoksussa, vanhoissa tarinoissa ja käsissä, jotka muistavat.
Svitlana Zubenko
