Hevosharrastajan turvallisuus liikenteessä huolestuttaa 

Panda ja Hanna Lakaniemi. –Panda on täti-ikäinen niin kuin minäkin, sanoo Lakaniemi.
Panda ja Hanna Lakaniemi. –Panda on täti-ikäinen niin kuin minäkin, sanoo Lakaniemi. Kuva: Elina Luoma-aho.

LIIKENNETURVALLISUUDESTA ratsastajan näkökulmasta uutisoidaan liian vähän, sanoo toimitukseen yhteyttä ottanut lukija.  

Hevosharrastaja Hanna Lakaniemi on samaa mieltä, turvallisista käytänteistä on hyvä muistuttaa.  

–Aivan ensimmäiseksi on kuitenkin sanottava, että täälläpäin onneksi suurin osa kuskeista hiljentää hevosen nähdessään, kiittelee Lakaniemi. 

Hevonen on kookas, mutta arka eläin. Ohitus on syytä tehdä rauhassa ja riittävän kaukaa hevosesta. 

–Jos mahdollista, on aina parempi, jos ohitusvaiheessa voi siirtyä kokonaan vastaantulevan kaistalle. Vaikka hevosia koulutetaan koko ajan olemaan mahdollisimman vähän säikähdysherkkiä, niillä on geeneissä pakoeläimen käyttäytyminen. Jo ohitustilanne voi olla pelottava, tai sitten ojassa voi ruohikosta pilkistää jotain outoa, kuten vaikkapa tölkki, jota hevonen säikähtää. Säikähtäessään hevonen saattaa hypähtää sivulle aivan arvaamatta. Silloin on vähän huonompi juttu, jos aivan hipoen ohitetaan. Hevonen on iso eläin ja siinä voi sattua kaikkiin: autoilijaan, ratsastajaan ja hevoseen, Lakaniemi muistuttaa. 

–Itse joskus koitan käsimerkeillä varoittaa autoilijaa, jos esimerkiksi aistin, että hevonen on levoton. Jotkut tulkitsevat käden huitomisen tervehdykseksi ja heiluttavat takaisin. Toisen käsimerkkejä on vaikea tulkita, siksi tärkeintä olisikin aina kiinnittää huomiota nopeuden hiljentämiseen ja välimatkaan. 

Tiedossa on, että ratsastus maantien reunassa jakaa voimakkaasti mielipiteitä puolesta ja vastaan.  

–On kuitenkin hyvä huomioida, että kukaan ratsastaja ei huvikseen ratsasta maantien reunassa. Mutta päästäkseen esimerkiksi metsäreitille tai peltotielle, on joskus pakko kulkea palan matkaa maantien reunaa pitkin. Minulle ei riitä ainoastaan kentällä ratsastus, minun on päästävä pusikkoon. 

Lakaniemi tituleeraa itseään tätiratsastajaksi, jolle hevosharrastus on elämäntapa. 

–Siinä yhdistyy rakkaus hevosiin ja luontoon – se on myös täydellinen tapa nollata aivot ja unohtaa maailman murheet. Ratsastaminen on ollut koodattuna minuun aina, näin ensimmäistä kertaa hevosen, kun olin alle kouluikäinen ja siitä lähtien on ollut pakko päästä hevosen selkään. Hevonen on hieno eläin ja tunnetta hevosen selässä on vaikea kuvailla, siinä vain on jotain niin upeaa. Hevosiahan käytetään paljon myös terapiaeläiminä, jotenkin niillä on kyky rauhoittaa ihmistä. Itsekin olen monet murheet kertonut hevoselle. 

Lakaniemellä on hevonen yhteisomistuksessa ystävänsä kanssa. Tätiratsastamisen hän kertoo poikkeavan paljonkin nuoruuden villeistä vuosista, kun hevosen selkään hypättiin vauhdista. 

–Se ei kyllä enää onnistu. Kroppa on muuttunut ja tasapainoaisti samoin, Lakaniemi naurahtaa. 

–Muutenkin omaan ja hevosen turvallisuuteen kiinnitetään nykyisin paljon enemmän huomiota kuin vuosikymmeniä sitten.  

LAKANIEMEN mieltä lämmittää yhä muisto erään mopopojan ohituksesta. 

–Kuulin jo kaukaa viritetyn mopon äänen ja ajattelin, että kuinkahan tässä käy, kun en päässyt mihinkään väistämäänkään. Turhaan huolehdin, poika meni ääneti vapaalla kaasulla ohi kaukaa ja vasta pitkän matkan päästä kaasutti uudestaan. Se oli niin hienosti toimittu, että Vimpelin omassa Facebook-ryhmässä asiasta kiittelin ja mopopoikakin tunnisti sieltä itsensä. Toki mukavia kohtaamisia on ollut paljon muitakin ja usein saatankin ohittelijoille lähettää lentosuukkoja huomioinnista, nauraa Lakaniemi. 

Jaa Somessa

Facebook
X (Twitter)
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Jätä kommentti