Viime viikon syyspäiväntasaus (23.9.) päätti virallisesti kesän ja aloitti syksyn. Tasauspäivänä yö ja päivä ovat suurin piirtein yhtä pitkiä, ja tästä eteenpäin valon määrä ja päivän pituus vähenevät seuraavan kolmen kuukauden ajan. Talvipäivänseisauksena 21. joulukuuta aurinko on saavuttanut lakipisteensä – ei korkealla, vaan matalalla – ja aloittaa vaivalloisen kapuamisensa taas kohti korkeinta taivaanlakea, minne aurinko saapuu kesäpäivänseisauksena 21. kesäkuuta. Maaliskuussa alkaa kuitenkin uusi vuodenkierto, kun valo kevätpäiväntasauksena voittaa pimeyden ja uusi kasvukausi alkaa.
Mennyt kesä oli itselle tuttuun tapaansa kiireistä: luonnon antimien keräämistä ja säilömistä talven varalle. Yrtit, marjat ja sienet on kuivattu ja pakastettu; niillä taasen pidetään kausiflunssat loitolla ja saadaan vitamiinit mahdollisimman luonnollisessa muodossa. Tänä kesänä aikaa kului myös kesäprojektini tiimoilta ryteiköissä jättipalsamia kitkien. Saimme Tupsulassa hyviä tuloksia aikaan yhteisillä talkoilla, ja jatkamme projektin parissa ensi kesänä.
Monena vuonna olen huokaissut helpotuksesta, kun viimeinen puolukka- ja suppilovahveroreissu metsään on tehty, ja saa vihdoin lopettaa talvivaraston kartuttamisen. Helpotuksen huokausta vielä odotellessa, sillä puolukoita pitää vielä jokunen litra saada, ja suppilot maistuvat vielä pikku pakkasenkin jälkeen. Mutta talveen valmistautuminen voi jo alkaa. Kierroksia saa luvan kanssa laskea, ulkona häärääminen muuttuu ulkona oleiluksi ja tuvassa valoa tuovat sähkövalojen sijaan kynttilät.
Kiitä sinäkin luontoa
Mietin usein sitä, miten ihmiset ovat entisinä aikoina eläneet niin kovin kauniisti ja arvokkaasti symbioosissa luonnon kanssa. Elämä kulki luonnon kanssa samaa rataa: keväällä herättiin, kesällä kukoistettiin ja touhuttiin, syksyllä rauhoituttiin ja nautittiin työn tuloksista, ja talvella levättiin. Toisinaan se taisi olla myös aikamoista selviytymistä. Oma pikku puuhasteluni luonnon antimien kanssa ei millään vedä vertoja entisaikojen ihmisille, joille luonnosta eläminen oli ainoa vaihtoehto. Silloin ei kaupasta haettu eineksiä eikä energiajuomia, oli selvittävä sillä mitä itse oli kasvatettu, kerätty ja pyydetty. Arvostan ja kunnioitan esivanhempiemme eloa, sitä miten he elivät: olimme osa luontoa, emme erillisiä.
Erillisyys luonnosta, ja ihmisten välillä, on kasvava trendi. Väitän, että kännykkä kädessä kulkevat ihmiset eivät enää samalla tavalla huomioi ympäristöä ja luontoa mitä esivanhempamme. Moni ei tiedä mistä kaupan einesten ainesosat tulevat, moni ei ole koskaan kaivanut perunaa maasta tai kerännyt metsästä marjoja suuhunsa. Se tekee minut kovin surulliseksi. Sillä luonto on kaikella tapaa kaikista merkityksellisin asia mitä meillä ihmisillä tällä planeetalla on. Luonto kiittää, kun nautimme siitä ja annamme sille aikaa ja huomiota. Kiitä siis sinäkin luontoa, kun seuraavan kerran astut ovesta ulos kuulaaseen syyspäivään, nauttimaan vähenevästä auringonvalosta ja lehtipuiden väriloistosta.
Maija Perälä




