24. helmikuuta ei ole vain päivämäärä. Se on aamunkoitto, joka miljoonille ukrainalaisille repesi räjähdyksenä.
Kello neljä aamulla 24. helmikuuta 2022 Ukraina, sen kaupungit ja kylät, vielä nukkuivat. Jonkun keittiössä kello tikitti hiljaa. Lapsi tuhisi unissaan halaten nallekarhua. Joku valmistautui töihin, joku suunnitteli häitä, joku lomaa. Ja sitten ikkunalasit värähtelivät. Ilmahälytyssireeni halkoi ilman. Ja maailma, joka tuntui tutulta ja turvalliselta, katosi.
Ennen sitä sota oli useimmiten kuvia elokuvista: savua, numeroita, karttoja, joihin oli piirretty nuolia. Mutta sota ei ole piirrettyjä nuolia. Se on sitä, kun äiti pimeässä käytävässä painaa kahta lastaan rintaansa vasten ja yrittää hymyillä, etteivät he näkisi hänen pelkoaan. Se on sitä, kun isä, joka eilen opetti poikaansa ajamaan pyörällä, tarttuu tänään aseeseen. Se on sitä, kun iäkäs nainen, joka lapsena selvisi yhdestä sodasta, kuiskaa: ”Taasko?”
Sota ei alkanut äkillisesti. Se roihahti jo vuonna 2014 Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Se vei jo silloin ihmishenkiä, tuhosi koteja ja repi perheitä rikki. Ja mitä maailma teki? Maailma tottui uutisiin, mutta ukrainalaiset eivät – he eivät tottuneet.
Täysimittainen hyökkäys teki sodasta kokonaisvaltaisen. Ohjukset lensivät pääkaupunkiin ja pieniin kaupunkeihin ja kyliin. Panssarivaunujen kolonnat etenivät teitä pitkin, joita vielä eilen kulkivat koulubussit. Ihmiset piiloutuivat kellareihin, joissa usein syntyi jopa lapsia. Evakuointijunien vaunuissa ihmiset seisoivat tuntikausia puristaen rintaansa vasten kaikkein arvokkainta – lapsia, asiakirjoja, kissaa tai koiraa kantokopassa, valokuvia.
Kuvitelkaa, että teidän täytyy kymmenessä minuutissa päättää, mitä koko elämästänne otatte mukaanne. Kannettavan tietokoneen vai talvitakin, albumin lapsuuskuvineen vai ruokavaraston… Entä jos ette ehdi? Entä jos silta, jota pitkin teidän piti lähteä, on jo pommitettu? Entä jos se silta pommitetaan teidän kanssanne…
Sota on pelottavia, kovia ääniä – taistelulentokoneita, helikoptereita, räjähdyksiä. Räjähdys jossain lähellä… sirpaleiden kahina katolla. Se on pelkoa, kun soitat läheisillesi ja kuulet hiljaisuuden viestin jälkeen: ”Tilaaja ei ole tavoitettavissa.” Se on palaneen haju, joka tarttuu vaatteisiin ja suojan kylmiin seiniin.
Samaan aikaan sota on opettanut meille keskinäistä apua, ystävyyttä ja tukea. Naapuri, joka kantaa iäkkään naisen pois raunioiden alta – lääkäri, joka ei poistu leikkaussalista päiviin pelastaessaan henkiä. Ja opettaja, joka pitää verkkotunnin pommisuojasta, koska lasten täytyy oppia jopa sireenien ja räjähdysten äänien keskellä, ja sotilas, joka kirjoittaa lyhyen viestin: ”Kaikki on hyvin” – vaikka hänen takanaan horisontti palaa.
Täysimittaisen hyökkäyksen neljäs vuosipäivä on tuhansia ihmisiä, jotka eivät palaa kotiin. Se on tyhjiä tuoleja perheiden pöytien ääressä. Se on hautausmaita, jotka kasvavat nopeammin kuin uudet talot. Mutta se on myös maa, joka ei kadonnut, vaikka se haluttiin pyyhkiä pois maan päältä. Maa, joka puhuu, luo, rakastaa ja tekee vastarintaa.
Jos ette ole koskaan kuulleet sireenien ääntä, jos talonne seinät eivät ole koskaan tärisseet räjähdyksistä, jos läheisenne eivät ole sodassa, jos taivaanne on aina rauhallinen, jos lapsenne tuntevat naurun äänen paremmin kuin ilmahälytyksen, jos voitte suunnitella huomisen päivän ja jos nukahdatte hiljaisen taivaan alla ilman sydäntä puristavaa pelkoa uutisista pommituksista – olette maailman onnellisimpia ihmisiä.
Sota ei ole vain alueista. Se on ihmisistä, heidän kohtaloistaan, heidän ihmisarvostaan. Oikeudesta herätä auringon, ei räjähdysten, vuoksi. 24. helmikuuta ei ole vain alku. Se on kertomus murtumattomuudesta, muistista ja toivosta, joka itsepintaisesti loistaa jopa pimeimmässä kellarissa.
Svitlana Zubenko
