Järviseutu-seuran julkaiseman kolmiosaisen Järviseudun Historia -teossarjan kolmannessa osassa yhtenä osiona ovat uskomustarinat. Julkaisemme paikallisia kummitusjuttuja -teemamme päätteeksi kertomuksia tuosta luvusta. Jos tarinat kiinnostavat, ne löytyvät kirjasta alkaen sivulta 659.
Haltiat eli tontut ovat jotakin paikkaa hallitsevia yliluonnollisia olentoja. Ne jaotellaan kolmeen eri tyyppiin: luonnonpaikkojen haltiat (maan-, metsän- ja vedenhaltiat), jotka eivät puutu tavallisesti ihmisen elämään, aineettomat haltiat, jotka voivat tuoda tai viedä onnen, ennustaa, aiheuttaa sairauksia ja varoittaa ihmisiä sekä ihmisen kaltaiseksi oletetut haltijat, kuten talon, riihen, saunan, myllyn tai kirkon haltia, joka saattaa aktiivisestikin osallistua ihmisen jokapäiväiseen elämään.
Eri osissa maata perinne on erilainen. Läntisessä Suomessa toisen ja kolmannen tyypin haltiat ovat yleisempiä. Sitä selittää myös teoria varallisuuden selittäjänä, haltiaperinne todisti vähäosaisille, että apuna varallisuuden kartuttamisessa olivat myös yliluonnolliset seikat. Järviseudun alueelta on eniten tarinoita kytötuvan tai metsäsaunan sekä kirkonhaltijoista, mutta Alajärvellä tunnetaan myös viinapannun haltia.
Riihenhaltia
Riihenhaltia oli olento, joka piti hyvin riihestään huolta. Se varoitti muun muassa riihen lämmittäjiä liiallisesta tulenpidosta, jolloin koko riihi olisi voinut syttyä. Riihenhaltia vartioi myös moraalia riihensä seinien sisäpuolella. Esimerkiksi kortinpelaajia, metelöitsijöitä ja varkaita se pelotteli ja häiritsi. Järviseudulla yleisesti tunnettiin myös tarina, jonka mukaan toinen riihenhaltija välitti toiselle tiedon jonkun kolmannen haltian kuolemasta. Tällöin haltia saattoi näyttäytyäkin, kuten seuraavassa alajärveläisessä tarinassa:
”Yhessä riihessä oli miähiä korttia pelaamassa. Joku käväs pihalla ja tuli takasi selittäen kovasti kummissaan, jotta siälä joku puhu hänelle. Näin oli sanottu: ’Sanokaa Sarappäälle jotta Kivirontti on kuallu.’ Sillon nous kiukaan takaa pikkunen miäs, jolla oli leveä suu ja valakoset hampaat ja nauro: ’Heh heh hee! Vai on Kivirontti kuallu!’ – Kyllä miähiä riihestä viätiin.”
Myllynhaltia
Myös myllyillä oli jokaisella oma haltiansa. Myllynhaltia piti huolta paitsi myllystään myös myllymiesten herättämisestä, jos jotain odottamatonta tapahtui yöllä. Evijärven Hanhikosken myllyn haltia oli niin tarkka, että ei sallinut myllymiesten nukkua lainkaan yöllä. Tämä johtui onnettomuudesta, joka oli tapahtunut haltian avusta huolimatta.
”Vanhat kertoivat tarinoita Särkikyläläisten vanhasta vesimyllystä joka oli Pykärin numeron yhteinen ja sijaitsi Hanhikoskessa Jokikylässä. Myllyn haltija piti myllyttäjistä niin hyvän huolen, että vapaasti tohti nukkua sikeäuninen, kyllä haltija herätti kun jyvät rupes ratista loppumaan. Kerran talvella oli kaksi Pykärin isäntää yhtäaikaa myllyllä. Oli kova pakkanen, joten vesirattaan siipiin kasvoi jäätä. Tämän takia pyöriminen huononi, että oli vähällä pysähtyä. Toinen miehistä nukkui myllykamarissa toisen mennessä hakkaamaan jäätynyttä vesiratasta. Tällöin tapahtui onnettomuus, mies putosi vesirattaan ruuheen, johon tukehtui ja kuoli. Nyt oli haltijalla kiire herättää nukkuva jota ei hevillä saanut hereille, vaikka nukkuvaa haltija riepottikin, huutaen että ’Erkki on vesirattaan alla’. Herätys tuli liian myöhään, ei apu ehtinyt ajoissa. Tämän jälkeen haltija ei antanut yönrauhaa nukkuneelle, vain päiväunia voi ottaa, mutta ei öillä.”
Yleisen uskomuksen mukaan kirkonhaltiaksi tuli se vainaja, joka ensinnä haudattiin kirkkomaahan. Alajärven kirkon haltia oli vanha mies, jolta kuuluisa alajärveläinen noita Maunus-Antti oli hakenut usein tietoja. Lappajärven kirkon haltia taas oli puujalkainen mies, joka oli pukeutunut polvihousuihin ja puukenkiin.
Kauhajärven kirkossa, Lehtimäellä ja Vimpelissä kirkonhaltia oli lapsi, joilta oli vaikea saada tietoja kyseltyä; Lehtimäkeläinen ei osannut puhua kunnolla ja Vimpelissä lapsi oli mykkä.
