JOKAISELLA meillä on erilaisia esikuvia, joiden innoittamana teemme päätöksiä elämässämme. Olen jo varhain huomannut, että yksi omista esikuvistani on Martti Luther. Tämä ei varmasti ollut kenellekään mikään yllätys. Usein esikuvamme joutuvat myös kriittisen tarkastelun kohteeksi ja näin pitää ollakin. Jos nielaisemme kokonaisena meille annetun tiedon, emmekä sitä lainkaan pureskele, virheiden mahdollisuus kasvaa. Tämä on tosi asia. Lutheria on kritisoitu hänen tiettyjä ihmisryhmiä syrjivistä puheistaan, ja ihan aiheellisesti. Mutta Luther on myös innoittanut valtavasti puheillaan. Tässä olemme jälleen sen oleellisen asian ja pohdiskelun äärellä. Kun sanoma tai teko koskettaa, osaamme erottaa sitä ympäröivät virheet ja erehdykset, jotta itse asia ei siitä muutu?
Haluankin siis lainata kirkkoisäämme Lutheria, kun hän puhuu rakkaudesta: Rakkaus on syntien peittäjä ja syntien anteeksiantaja. Ken anteeksiantamuksen taitoa ei osaa, hän ei tiedä mitä rakkaus on. Luther liittää rakkauteen anteeksiannon ja se on mielestäni hyvin tärkeää. Me emme voi rakastaa vihamiehiämme, kuten Jeesus kehottaa ilman, että annamme heille anteeksi. Jokaisen on hyvä muistaa, että meidän on aina helppo rakastaa samanlaista, samanmielistä, mutta erilaisen rakastaminen on vaikeaa. Juuri tätä Jeesus meiltä kristityiltä odottaa. Hän itse on uhriverellään meidät kaikki lunastanut ja antanut syntimme anteeksi.
Luultavasti moni meistä on elämänsä varrella huomannut anteeksiannosta sen, että läheiselle ihmiselle on helpompi antaa anteeksi, mutta ei itselleen. Omat virheet ruoditaan oikein kunnolla ja siihen terveelliseen itserakkauteen ei uskota. Voidaksemme rakastaa, meidän tulee siis antaa niin itsellemme kuin muille anteeksi. Tällöin rakkaus vapautuu. Luther jatkaa ajatustaan rakkaudesta sanomalla: usko ja rakkaus ovat kaksi eri asiaa. Usko ei kärsi, rakkaus kärsii. Usko voi kirota, rakkaus siunaa. Lutherin sanoissa kaikuvat jälkeen tutut korinttilaiskirjeen sanat. Tässä kohtaa voisi sanoa, että uskon ja rakkauden keskellä mahtuu juuri se tästä Lutherin lainauksesta puuttuva toivo-sana. Kun usko tuntuu katoavan arjen kiireiden keskelle ja rakkaus tuntuu mahdottomalta, koska ei kykene anteeksiantoon, niin toivo nostaa meidät tästä epätoivon ahdingosta. Ristipuussa meille annettu toivo kannattelee läpi elämän.
Noora Granvik
