KIIRE, tuo kaiken kattava, kuvaava ja syyt niskoilleen ottava sana, tuntuu olevan tänä päivänä useamman huulilta kaikuva toteamus. Kiireen tunne sisältyy useimmilla työelämään, perhe- tai lapsiarkeen, ihmissuhteisiin tai pelkästään oman arjen hallintaan.
Kiire saattaa olla toisinaan toivottu syyllinen sekä hiljainen vastuuvapaus monista sellaisista asioista, jotka eivät välttämättä tunnukaan meistä niin miellyttäviltä. Eri asia on, tunnistammeko sitä, miten kiireen veruketta elämässämme käytämme?
Olen itse pohtinut kiireen merkitystä ja sen näkymistä arjessani. Mitkä elämäni palaset ovat kiireen aiheuttamia tai sävyttämiä, mitkä asiat ovat oikeastaan heitetty kiireen syyksi, jolloin en joudu ottamaan vastuulleni arkeni todellista olemista tai sen kulkusuuntaa.
Joskus koen, että piiloutumalla kiireen taakse saan luvan sivuuttaa asioita, joihin syystä tai toisesta energiaa en edes alun alkaen haluaisi antaa. Joskus taas kiire on kokemuksena niin voimakas ja vahva, että en erota arkeni todellista rakentajaa ja taistelen hampaat irvessä kiireen kanssa kilpaa siitä, kuka istuu elämäni kaasuttajan ja kuskin paikalla. Sillä jos vauhti hidastuisi, rattia ei tarvitsisi vääntää niin kovaa.
Jokainen meistä voi pohtia osaltaan sitä, miten kiire omassa arjessa näyttäytyy. Olenko pakon vuoksi joutunut hyppäämään mukaan jättimäiseen oravanpyörään, joka kiirehtii omaa juoksuaan. Enkö voi sitä pysäyttää, saati juoksuradalta hypätä kokonaan pois? Tunnistanko lopulta itsekään, miten paljon olen omilla jaloillani lisäämässä vauhtia kaikkien alla pyörivään juoksupyörään. Jostain kun se pyörä lopulta vauhtinsa saa.
ON INHIMILLISTÄ vältellä vaikeita tai epämukavia asioita. Jos kotityöt odottavat tekijäänsä, voi olla helpompi lähteä ulos tai kylään. Työtehtävään tarvittava raportti voi siirtyä pöydän pinkkojen seassa hetken aikaa, ennen kuin siihen on tartuttava. Lasten harrastuskuskailujen aikana ei ole tarve pysähtyä omien tarpeiden äärelle. Lopulta asiat kasaantuvat, ja elämänlangan pää on hukkunut arjen solmujen sisälle.
On myös valitettava totuus, että viimeisten vuosikymmenien teknologiakehitys on hukuttanut aivomme jatkuvien ärsykkeiden metsäpoluille, emmekä oikein osaa löytää sieltä tietämme pois. Ihmekös tuo, jos arjessa tuntuu olevan välillä liikaa asioita mitä vuorokaudessa tunteja. Nukkuakin pitäisi.
Inhimillistä on myös vältellä tunteita, joita kiireen taakse kätkeytyy. Kiireen verhon siirtyessä pois edestä, saattaisi verhon takaa paljastua vaikeita tunteita, oman elämän sen hetkinen todellisuus tai jokin muu hankalaksi koettu asia. Kiireen verho on usein tarpeeksi peittävä, jotta juuri niitä hankalia asioita ei tarvitse kohdata.
Joten kun seuraavalla kerralla olisi helppo vedota kiireeseen, voisikin ollakin rohkeaa odottaa hetki. Pohtia kiireen läsnäolon todellista luonnetta, kurkata kiireen verhon taakse ja pysähtyä sen ajatuksen äärelle, juoksuttavatko muut minua tässä pyörässä, vai pyöritänkö oravanpyörää myös itse?
Noora Tupeli
