KAUHAJOELLA oman kotitalonsa keittiössä istuu hyväntuulinen mies nimeltään Aarne Lassila. Vaikka hänellä on jo ikää 103 vuotta, liikkuu mies sujuvasti ilman kävelykeppiä. Sekä kuulo että muisti ovat terävät. Sotaan ja talon rakentamiseen liittyvät muistot tulevat kuin apteekin hyllyltä.
Lassila on syntynyt 5. päivä helmikuuta 1922 Sääksjärven Tuomaalassa Kotirannan talossa keskimmäiseksi kolmesta veljeksestä. Koulunsa Aarne kävi Vinnin koulussa Sääksjärvellä, missä oppilaat osallistuivat muun muassa talon lämmitykseen.
Isä Oskari Lassila oli mukana jo vapaussodassa vuonna 1918. Aarne jäi orvoksi 10 vuoden ikäisenä, kun hänen äitinsä menehtyi vain 33-vuotiaana keuhkotautiin. Aarne joutui lähtemään Sääksjärveltä kerjuulle ja sitten jo poikasena töitä hakemaan Keski-Suomesta saakka. Talvisodan aikana, 1. maaliskuuta Aarne meni ajopojaksi Haapamäen Vaissiin. Tarvaalan maamieskoulun harjoittelutilalla kävi koulunjohtaja kesällä 1940 ja tuumasi että ”pojat pääsevät tällä harjoittelulla kouluun sen kun vain tulette.” Aarnehan tuumasi, että voi lähteä, mutta sotaväki täytyy käydä ensin pois vaivoista.
Sotaväkeen tulikin sitten lähtö 19-vuotiaana. Kuudes prikaati on perustettu samana aikana ja tykistön alokaspatteri oli Sulkavan Tuonilahdessa. Alokaspatteri laitettiin kahtia, kun jatkosota alkoi 9. kesäkuuta 1941. Viipurin lähellä oli paikka nimeltä Rautakorpi, johon osa porukasta laitettiin. Aarne ja toinen porukka laitettiin Kallislahden asemalla sijaitsevalle työväentalolle, jossa oli niin sanottu ammusvarikkokomppania 13. Kapteeni Kusti Kujala oli komppanian komentaja.
Kolme ja puoli vuotta nuoruudesta kului sodassa
Aarne oli sotahommissa kaikkiaan kolme ja puoli vuotta.
–Olin Karjalan kannaksella koko ajan, joten vanhaa valtakunnan rajaa ei tarvinnut ylittää. Teltassa majailtiin lähestulkoon aina, Aarne muistelee olosuhteita jatkosodassa.
–Mieleen on jäänyt syksyltä 1941, kun olimme Viipurista Leningradiin menevän tien lähellä olevassa metsässä majoittautuneina, missä ammukset olivat hajallaan siellä täällä. Säiden puolesta oli erittäin sateinen ilma, lotina vain kuului. Lotinan ohessa kuului myös vihollisen ääniä, kun joukoista hajalleen joutuneita venäläisiä kulki siellä täällä. Parivartiossa oltiin erityisen hiljaa, ettei kenenkään kulkua vaan häiritty.
Aarnen mukaan hänelle ei tullut jatkosodan aikana pelon tai epätoivon hetkiä, sillä koko reissun aikana ei tarvinnut ampua yhtäkään kutia, eikä häntäkään ammuttu.
–Vaikka tykistössä olin alokkaanakin, niin ei tykilläkään ammuttu yhtään kertaa. Sitä harjoitusta pidettiin vaan, miten porukka hajaantuu ja huudettiin että ”taapäin ampumaan”, ”seistaapäin oli” komentosana. Meillä oli sotasaalistykki, jolla harjoiteltiin. Siinä oli neljä metriä pitkä piippu.
–A1:senä oon mennyt armeijaan ja A1:senä oon päässyt siviiliin 1944 syksyllä.
–Se on ihan hullua hommaa, Aarne tuumaa sodasta. –Ei ihminen lakkaa, kyllä se tappelee aina. Aina tapellaan jossakin.
Sääksjärveä kuivattamassa
SODAN JÄLKEEN Seinäjoella päin itäinen suojeluskuntapiiri keräsi sotavarusteet pois ja antoivat siviilivarusteet tilalle ja samalla maksettiin 280 markkaa kotiutusrahaa sodasta tulleille. Aarne muistelee, että työnsaanti oli melko huonoa siihen aikaan, sillä kortin kautta nuorempia miehiä laitettiin vanhempien miesten tilalle töihin, koska muuten ei saanut työtä.
–Sääksjärveä yritettiin kuivata joen kautta, mikä menee Veteliin päin. Jokea perattiin syvemmäksi, missä olin mukana.
Kun rintamamiestiloja ruvettiin jakamaan veteraaneille, Aarne teki anomuksen ja kävi ensin katsomassa tilaa Oulun suunnalla päin Juurussuolla, sitten asutustiloja Raahen suunnalla. Siellä oli tehty 3–4 metrin levyiset laskuojat, jotka olivat aivan täynnä jäätynyttä vettä. Aarne totesi siinä kohtaa: ”Ei tänne kyllä tohdi tulla, täällähän hukkuu.”
Koti löytyi Kauhajoelta
Vuonna 1948 tuli asutustoimintalaki, ”Veikko Vennamon laki”. Aarne muistelee, että hänellä oli alkuun ”tavallinen mettäsarka” Nummikankaalla. Jalasjärven suunnalla Ilvesjoella oli valtion metsää yli 2 000 hehtaaria yhteismetsää, jossa puheenjohtajana oli Väinö Vanhanen. Aarne on ollut Vanhasen kanssa tekemässä hakkuutöitä.
Kun veteraaneille annettiin rintamamiestiloja, aluksi oli tarkoitus, että Karjalasta tulevaa väkeä asutetaan Kauhajoen suunnalle, mutta sinne ei Aarnen mukaan tullut kuin yksi ainoa. Aarne anoi ensin tilaa numerolla 25, johon oli kuitenkin nimetty erään alajärveläisen sotaveteraanin leski. Alun perin nykyinen tila, numero 1, oli nimetty eräälle jurvalaiselle autonkuljettajalle, mutta koska kyseinen henkilö ei saapunut tilalle, Aarne sai sen itselleen.
Tilalla alettiin raivata peltoa ja tehdä ojia. Osa kannoista otettiin maasta pois ja osa käännettiin maan alle. Kolme hehtaaria heinää kylvettiin päälle.
–Alku oli melko sitkeää, sillä kantoja nousi aina ylös.
Silloin maksettiin pellonraivauspalkkiota ja jokainen tila sai tilanperustamispalkkion, joka oli 315 000 markkaa. Aarne jatkoi pellonraivaamista. Alkujaan tilalla oli maata kymmenkunta hehtaaria ja Kytömaan kohdilla noin neljä hehtaaria. Jälkeenpäin Aarne osti valtiolta Nelimarkan tilan pellot ja ympärillä olevaa metsää. Aarne sai yhteismetsäosuuksia 14 samassa kaupassa; ennestään niitä oli ollut 19 Ilvesjoen yhteismetsästä, jossa pinta-alaa on tätä nykyä 2 800 hehtaaria.
Aarne mainitsee myös, että heillä oli aikoinaan koneyhtymä, jossa hän oli vetäjänä. Kun koneyhtymä hajotettiin ja tavaraa huutokaupattiin, Aarne huusi itselleen puimakoneen, joka on edelleen puimaladossa tallessa. Aarnella oli myös lehmiä, enimmillään yhdeksän, mutta Aarnen täytettyä 65 vuotta elukoista piti luopua ja lopettaa tuotanto ja hävittää kaikki.
–Alkuun maita ei saanut vuokrata mihinkään, mutta myöhemmin on toki saanut vuokrata ja siitä sai tuotantoeläkkeen.
Aarnella on myös monenlaista vakanssia takana. Köyhistä oloista lähtenyt Aarne on ollut muun muassa kysytty luottamusmies Kauhajoella ja ollut mukana muun muassa veteraanien johtokunnassa, vero- sekä lomalautakunnassa ja monessa muussa.
Aarnen vaimo Ilmi, omaa sukua Kataja, menehtyi vuonna 1999 ja Aarne vierailee hänen haudallaan edelleen Vimpelin suunnalla.
Raivaajien muistokivi Sahankylässä Kauhajoella
Toisen maailmansodan jälkeen Sahankylästä tuli suurin yhtenäinen rintamamiesalue Suomessa, ja raivaajat tulivat eri puolilta maata luoden uuden, säännöllisen kylärakenteen. Muistokivi erottuu luonnonkivestä muurattuna, tasapainoisena pystykivenä, johon on kiinnitetty metallilaatta. Valokuvista näkee kookkaan pystykiven, jonka keskellä on laatta. Tämä kivi toimii kylän historiallisena ja symbolisena maamerkkinä ja muistuttaa yhteisöllisestä panoksesta raivaajilta, jotka ovat muokanneet Sahankylän maata ja yhteisöä.
