VETERAANIPÄIVÄ innoitti minut muistelemaan isäni kertomia tapahtumia sodasta ja tein siitä jutunkin. Aloin sitten muistella omaa varusmiespalvelustani ja siihen liittyviä mieleen jääneitä tapahtumia. Olin opiskellut Oulussa jo useamman vuoden, kun nuorempi veljeni Pekka soitti syksyllä 1977 ja kertoi tulevansa Oulun Hiukkavaaraan armeijaan. Hän yllytti minua keskeyttämään lykkäyksen ja astumaan armeijan harmaisiin samalla kertaa hänen kanssaan. Hullua ei pidä yllyttää ja niinpä ajelimme yhdessä Pekan kanssa Rätti-Sitikalla Hiukkavaaran varuskuntaan lokakuun lopulla 1977. Kävi niin, että olimme samassa tuvassa Pekan kanssa koko varusmiespalvelun ajan ja kieltämättä se oli jopa hauskaa.
Alokasaikana porukkaa koulutetaan sulkeisharjoituksilla ja kerran oli tuntitolkulla juostu kasarmin eteen tietyissä kamppeissa, sitten sisälle vaihtamaan kamppeet ja taas ulos. Menihän siinä varustekaappi sekaisin ja muistan, kuinka Pekka penkoi kaappiaan jotakin varustetta etsien, kun muut olivat jo valmiina ja lyhyenläntä ryhmänjohtajamme alikersantti Lind huusi naama punaisena Pekkaa kiirehtimään. Eihän huutamisella ollut mitään vaikutusta ja Pekka tuumasikin: ”Älä nyt hätäile, kyllä minä täältä tuun.”
Alokasaikana oli myös taisteluharjoituksia ja kerran meidän piti ryömiä Pajulan pusikoituneilla pelloilla lumiloskaisessa maassa. Koetin edetä kyynärpäitten ja jalkaterien varassa, ettei ihan munaskut kastu, mutta komppanianpäällikkö huomasi konstailuni ja huusi niin, että metsä raikui: ”Alokas Salmela, perse alas!” Hetken mielijohteesta vastasin samalla volyymilla: ”Herra kapteeni, en mahda mitään sille, että minulla on niin iso perse!” Kuulemma kapteeni oli purskahtanut nauruun, mutta kyllä ne munaskut lopulta ryöminnässä kastuivat.
Kerran olimme kaivamassa poteroja hiekkaiseen rinteeseen ja Pekka sai poteronsa nopeasti valmiiksi. Alikersantti Lind, joka oli päätään lyhyempi Pekkaa, tuli tarkastamaan poteroa ja ilmoitti, että se on liian matala. Pekka oli eri mieltä ja sanoi, että potero on kyllä tarpeeksi syvä ja kehotti alikersanttia kokeilemaan. Lind hyppäsi poteroon ja olihan se hänelle liiankin syvä, jotta hän ei päässyt omin avuin ylöskään sieltä, mutta Pekka joutui kyllä vielä syventämään poteroa. Oli kai siellä ikäviäkin hetkiä, mutta aikahan kultaa muistot ja mieleen jää vain mukavat tapahtumat.
Heikki Salmela
