Ansaitulle eläkkeelle päästyäni ajattelin lopettaa kaiken muun paitsi Kyläpääskyt ry. -yhdistyksen puheenjohtajuuden ja ideoinnin. Sijaitseehan tapahtumapaikka kävelymatkan päässä kodistani Multiantiellä, ja pian pärjäisin myös ilman autoa, mikä olikin seuraava ajatukseni. Silti olisin keskellä sitä mitä tarvitsen, eli hyviä tapahtumia ja taiteilijoiden tapaamisia. Tila, jota hallinnoin. Hiljaisuuden pihapiiri riittää kauneuden kokemiseen Suomen kesässä.
Yhdistystoiminta vaatii sydämen sitoutumisen ja vision ajasta, jossa elämme. Kokemuksen merkityksellisestä työstä, jota tehdään vapaaehtoiselta pohjalta yhteiseksi hyväksi. Mietimme monipuolisuutta, kesästä toiseen, jotta voisimme palvella virkistävällä ja ajatuksia herättävällä luovuudella harvaanasutuilla seuduilla asuvia sukupolvia. Siis saada aina tupa täyteen väkeä. Itselläni on onneksi taito pudota korkeuksistakin aina jaloilleen ja palata asioiden alkuihin. Sitähän opetustyönikin on ollut – ymmärtämistä, että asioiden perusasiat on jaksettava opettaa riemulla ja täydellä sydämen uskolla uudelleen. Niihin on sitten helppoa palata ja aloittaa alusta. Koen, että itse on uskottava siihen mitä opettaa, yrittää tai tehtävänään kokee.
”Ellet ole itse syttynyt et voi sytyttää muita.”
Yhdistyksemme on kunnialla selvittänyt hankkeen ja toisenkin. Meitä ovat tukeneet lähialueen pankit, säätiöt ja kunta palkkauksien saamisesta ammattitaiteilijoille, jotta pääsymaksut pysyisivät pieninä. Tästä olemme kiitollisia. Tämä kaikki vaatii ryhtymistä, perustelemista ja on siis työllistävä vaihe luovalle sielulle. Olemmekin tulleet mainion sihteerin Hannele Hannulan kanssa jo siihen ikään, että olisimme valmiit jättämään Kyläpääskyt ry:n nuorempien käsiin. Haluaisimme auttaa nuoria asioissa, joilla yhdistys pidetään toiminta- ja tukikelpoisena. Aivan kuten maanviljelyssä täytyy tietää mitä maa vaatii, että se pysyy viljely- ja tukikelpoisena. Mutta ei työelämässä ja oravanpyörässä elävillä ole aikaa ja halua ainakaan kirjallisiin selvityksiin. Sen ymmärrän hyvin. Yhdistyksemme sai omat kotisivut puuhi.com jäsenemme Martta Valkeuksen ansiosta. Hän myös päivittää sivuja. Ei tarvitse olla Facebookissa löytääkseen ajankohtaiset kesäohjelmat pienine lisätietoineen sisällöistä. Siksi koen ne työvoittona, kun on mahdollisuus lisätä sinne sisältöjä.
Helluntaina Virrenveisuut lähetystyön hyväksi oli näyttö minulle siitä, miten pienellä paikalla onkin ihmisen hyvä olla. Siinä kun pysähtyy kaikesta. Ja kiittää silti kaikesta. Puuhi on tehty ihmisen kokoiseksi, pienen kunnan kokoiseksi. Veisuissa ehti meistä jokainen esittää oman toivomuksensa, tai kaksikin. Ja ne kaikki olivat vanhoja virsiä. Kanttori välillä hienosti kertoi virsikirjan historiasta ja tuotteliaista virsirunoilijoista sekä säveltäjistä. Penkillä istuessa kävi ajatus heissä, viimeisen vuoden aikana kuolleissa tai sairastuneissa tutuissa kasvoissa. Jokainen on tuntunut suurelta menetykseltä. Päätän kirjoitukseni runoilijan ja monia virsiä virsikirjaan saattaneen Niilo Rauhalan tekstiin:
”Jumalani, hiljaisuudessa minua ravitset.
Rauhasi on jäänyt portailleni
yössä kostuvan heinän tähkään.”
Leena Valkeus
