1970-80-luvulla muistan pesäpallon pihaleikkinä. Ruotsista tulleena minulle pesäpallo oli vielä vieras laji. Pihoja, joissa pelattiin, oli paljon, suurin osa mukana olleista pelasi myös myöhemmin joukkueissa, minä en. Tuttuja paikkoja olivat pihat, pellot ja pienet hiekkaiset paikat, joissa nykyään olisi rantalentopallon kenttä.
Pelit olivat osa vahvaa yhteisöllisyyttä, mutta se oli myös enemmän; kaveruutta ja vahvaa paikallista identiteettiä.
Eero Kauppi muistelee, että pelaajia oli paljon Tuohiperän valkoisen rivitalon vieressä olevalla Latvalan pellolla. Muistan siellä tuttuja lähitaloista olevia poikia, ei yhtään tyttöä. Pelaajat olivat 13-16 -vuotiaita. Pellolla peli saattoi kestää toista tuntia. Sukulaiseni oli mukana ja itse olin juoksujenlaskijan roolissa. Peli oli hauskan näköistä ja kaikki nauttivat. Syöttölautanen oli omatekoinen. Niitä on vieläkin varastoissa näkyvillä muistona tuolta ajalta.
Muitakin pihapelejä oli, joita pesäpalloilijat harrastivat. Olli Uusitupa mainitsee sodan jälkeen 50-luvulla pelattua pilippua. Pelissä käytettiin kahta puukapulaa: noin 10-15 senttimetrin mittaista lyhyempää kapulaa (itse pilppua tai sirkkaa) sekä pidempää lyömäkeppiä (tavia tai mailaa). Palloa ei perinteisessä pilkussa käytetty, vaan lyötävänä oli aina puinen kapula. Maahan kaivettiin pieni kuoppa tai piirrettiin ympyrä (pesä). Pilppukapula asetettiin kuopan reunalle. Lyöjä iski tavilla pilppukepin ilmaan ja löi pitkälle kentälle. Lyönnin pituus mitattiin. Lyöjän piti ehtiä kiertämään nimetty pesä tai kiertorata ennen kuin ulkokentän pelaajat saivat heitettyä pilppukepin takaisin kotipesään.
Pohjanmaan perinteisessä pilkkopelissä ei käytetty palloa, vaan pelivälineenä toimi puinen kapula. Pallo astui kuvaan vasta paljon myöhemmin 1920-luvulla, kun Tahko Pihkala kehitti pilpun ja muiden lyöntipelien pohjalta nykyaikaisen pesäpallon. Vanhalla Pohjanmaalla pelattiin myös erillistä pallonlyöntipeliä, joka muistutti hieman nykyistä pesäpalloa.
Pilkon tai pilpun pelaajia oli Vimpelissä tiettävästi Pokelassa ja Lakaniemessä. Yksi pelaajista oli Paavo Lakaniemi, muistelee Uusitupa.
Kun olimme ala-asteelle, Kari Lakaniemi opetti meille pitskua. Maila oli siinä paksumpi ja lyhyempi kuin pesäpallossa. Edetä sai vain osumasta. Tolppasyöttö oli kielletty. Tätä kutsuttiin ”alkeispesäpalloksi”. Pitskua pelattiin Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla, Oulussa oli myös koulujenvälisiä kisoja tässä lajissa. Vimpelissä koulujen välisiä kisoja pelattiin pesäpallossa.
Meidän sukupolvellemme nelimaali jäi vieraaksi, mutta Soininpolulla pelasimme kuningaspalloa, jossa kotipesään poltettiin. Silloista höntsäpesäpalloa siis pelattiin ja pihaleikkejä oli muitakin: purkkista, valopiilosta, ja käytiinhän sitä omenavarkaissakin joskus. Mielikuvituksella ei ollut rajoja!
Joskus pelattiin naapureiden kanssa, ja kun naapuri ei osunut palloon, lukkari kysyi ”Mikä vika?” – eräs vimpeliläinen muistaa tämän vieläkin.
Ruotsissa ja suomenkielisellä alueella pelattiin ruotsalaista pesäpalloa, brännbollia, jossa lyötiin omasta syötöstä ja edettiin pitskun sääntöjen tapaan, mutta muilta osin peli muistutti baseballia. Kun pelasin Ruotsissa brännbollia Ekåsin puistomaisella alueella, keräsimme porukkaa ovelta ovelle menemällä. Siihen aikaan ei käytetty puhelimia, eikä ollut sosiaalisen median tapaista kutsua yhteisiin peleihin.
Lasse Pippola
