Taru kirjoittaa kirjaa lapsuusmaisemissaan. Hänen ystävänsä Laura on pyytänyt hänet mukaan juhannusyönä lähteelle, josta juomalla kuulemma saa mainetta ja kunniaa. Kertomusten mukaan moni lähiseudun asukas on käynyt juhannusyönä lähteellä ja menestynyt sen jälkeen elämässään.
Edellinen osa täällä
Vaikka näillä leveysasteilla ei kesäöisin pimeää tulekaan, on ilman verhonnut seesteinen hämy, kun Lauran ja Janin kanssa suuntaamme metsään vievälle polulle. Lapset ovat nukkumassa ja Janin äiti valvoo alakerrassa heidän untaan, joten on hyvä hetki lähteä pienelle seikkailulle.
Kirjoitin alkuiltaan saakka, sitten lähdin Lauran kutsumana naapuriin saunomaan ja uimaan. Naisten saunavuorolla puhuttiin juhannustaioista ja lasten kasvattamisesta. Janin vanhemmat valmistivat salaattibuffetin, ja istuimme iltaa jutustellen niitä näitä. En pystynyt keskittymään keskusteluun, sillä mielessäni vuorottelivat Anelman tarina sekä tuleva juhannustaika, joka takaisi menestystä ja mainetta, mikäli ennusmerkkeihin oli uskominen.
Olemme kuin salaliittolaiset, jännittyneinä ja odotusta täynnä, vaikka samalla vitsailemme siitä, millainen korni juhannustraditio tämä onkaan.
–Juhannusyön juomat luonnon keskellä, Laura sanoo ja nostaa Anelman kirjahyllystä ottamaansa savipikaria, joka toimii salaisen rituaalin juoma-astiana.
Kun kävelemme polkua pitkin alas niityn reunaa, mieleeni nousee polku unestani. Se näyttää samanlaiselta, ja tunnelmakin on sama. Seurani on vain varsin äänekäs ja täysin elävä, enkä havaitse haamuja tai henkiä. Metsä näyttää tummalta ja pelottavalta, kuin se voisi kätkeä sisäänsä mitä tahansa. Kuljemme ensimmäisten koivujen välistä ja sitten on kuusia, polku on selkeä ja johtaa eteenpäin kuin sitä käytettäisiin kaiken aikaa, vaikka kuka täällä nyt kuljeskelisi? Polku vie notkoon, jonka yläpuolelle jäävät leppää kasvavat penkereet.
Ja siinä lähde on. Se on vaatimaton, vettä kivien ja sammalten välissä. Pysähdymme epävarmoina ja lähestymme lähdettä sitten arkaillen. Laura viittaa meitä polvistumaan veden äärelle ja nostaa savimaljaansa.
–En tiedä, mitä tässä kuuluisi sanoa, sitä tarina ei kerro, mutta nostakaamme malja menestykselle ja kunnialle.
–Pidetään myös peukkuja, ettemme vain herää aamulla vatsa sekaisin, Jan toteaa puolitosissaan lähdettä silmäillen.
–Nostetaan malja rakkaudelle ja yhteisymmärrykselle, minä jatkan Anelmaa miettien.
Laura kumartuu, ottaa vettä kuppiin ja ojentaa sen sitten minulle. Malja on raskas, vien sen huulilleni ja mietin kirjoittamistani. Riittääkö se, että tietää, että on hyvä, että nauttii tekemisestä, että kokee luomisen voiman ja ilon? Että on hyvä elämä, vaikkei tulisi kuuluisaksi ja merkitykselliseksi ihmiseksi, joka kirjataan wikipediaan ja kirjoitetaan oppikirjoihin, josta sometetaan ja joka nousee median huomion aallonharjalle? Riittääkö, jos joku löytää tarinasta jotain itselleen merkityksellistä?
Juon maljasta. Vesi on viileää ja yllättävän raikkaan makuista. Ojennan maljan Lauralle, joka täyttää sen uudelleen Jania varten. Jan nostaa maljan ja juo nautiskellen. Sitten on Lauran vuoro. Hän sulkee silmänsä ja juo.
–Nyt on tämäkin suvun perinne kokeiltu. Terveiset vain sinne ensimmäiselle isäntä Olaville, joka Hämeestä tuli tänne, Laura toteaa.
Sieluni silmillä näen täällä lähteellä heidät kaikki, jotka ovat täällä vuosisatojen aikana olleet. Heidät, jotka ovat tavoitelleet kuuta ja tähtiä, mutta ennen muuta tehneet töitä ja uskoneet parempaan, rakentaneet yhteiskuntaa ja elämää muuttaakseen asioita.
Silloin aurinko nousee ja säteet valaisevat veden. Se näyttää äkkiä punaiselta kuin unessani. Tuijotamme toisiamme ja henkäisemme samaan aikaan. Nautimme hetken taiasta, kunnes se muutaman minuutin kuluttua katoaa. Nousemme, pudistelen kostuneita housujani ja verryttelen puutuneita jäseniäni.
Palaamme hiljaisina talolle.
–Nähdään sitten huomenna, eikös sun perhe tule iltapäivällä?
–Joo, vastaan. –Tuon jälkiruoan mukanani.
Kävelen mökille ajatuksissani. Kestää hetken, ennen kuin tajuan, että pihassa on toinenkin auto. Puolisoni seisoo auton luona, ja takaovet aukeavat samaan aikaan; tyttäret kömpivät autosta ja juoksevat halaamaan minua.
–Yllätys, sanoo Emmi ja Ella kietoo kätensä ympärilleni. Kalle kiirehtii samaan kasaan, jossa ryhmähali on rakkautta täynnä.
–Me päätettiinkin ajaa tänne saman tien häiden jälkeen, oli jo ikävä, Kalle sanoo.
He ovat lähteneet ajamaan myöhään illalla häiden päättyessä.
–Onks teillä nälkä, kysyn. Tyypillinen äiti.
–Ei, pysähdyttiin matkalla syömään. Voidaan mennä nukkumaan, sanoo Emmi.
–Pedataan teille sohvalle siskonpeti, lupaan.
Lähdemme kohti mökkiä, ja silloin näen rannassa seisomassa Anelman. Hänellä on vihreä takki ja ne seikkailijan reisitaskuhousut sekä saappaat, hivenen harmaata hiuksissaan. Hän katsoo minuun silmissään se sama ilme kuin siinä kuvassa ennen Jalmarin kuolemaa; iloa ja lupausta, toivoa ja rakkautta. Katson takaisin ja lupaan kirjoittaa tarinaani aivan kaiken.
