Aiemmin tapahtunutta: Taru saa ystävältään Lauralta siunauksen kirjaprojektilleen, joka käsittelee Lauran isoisotäti Anelman elämää. Tuntui, kuin Anelma itse olisi hyväksynyt hankkeen, sillä kirjahyllyssä olleen kuvan takaa löytyy kuva Anelman salaisesta rakastetusta.
Anelma pitää minut kiireisenä. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Öisin uneksin Anelmasta, pyörin lakanoissani suorastaan kihinän vallassa odotellessani, että pääsen kirjoittamaan. Aamulla viivyttelen: nousen varhain, kävelen lenkin kylän halki, ihastelen rantamaisemia, aistin päivän heräämistä. Lenkin päätteeksi uin. Teen aamiaisen ja syön. Sitten annan itselleni luvan kirjoittaa.
Kun ei ole enää parikymppinen, saa huonosta työasennosta äkkiä itsensä jumiin. Kirjoitan pääasiassa terassilla, sillä nautin ulkoilmasta ja kesästä. Välillä seisten, läppäri terassin kaiteella, välillä istuen, joskus kyykyssä, välillä jopa terassin penkillä maaten, tietokone edessäni. Katoan nykyhetkestä ja elän 1930-luvulla, kun Anelma oli nuori, välillä sotavuosissa, tunnen kuusenhavujen tuoksun, kun Anelma oli rakkaansa arkun äärellä. Sitten olen vuosikymmenen lopulla Helsingissä, jossa rakennettiin uutta maailmaa ja uutta elämää, hyvinvointivaltiota. Olen taideateljeissa ja kahviloissa, juhlissa ja junassa. Olen täällä niemellä, kun Anelma maalasi kesäyön valossa, kun hän kirjoittaa.
Olin saanut nähdä ja lukea kaikki Anelman taidemuseolle lahjoitetut muistiinpanot. Pääasiassa ne olivat taidetta ja elämää yleisesti, havaintoja ajasta, yhteiskunnasta ja ihmisistä, mutta myös tunteista; tutustumisesta, ihastumisesta, rakastumisesta, mitä ihmisessä tapahtuu, kun yksi ihminen muuttuu tähdeksi ja kiintopisteeksi, kompassin navaksi, joka täytyy kiertää ja joka täytyy kieltää, kuvitella maailma ja elämä ilman tuota ihmistä, joka täyttää koko tajunnan ja olemassaolon. Ja silti tulee hetkiä, jolloin elämä vie yhteen, kun ollaan siinä toisille ihan ihmisinä, sanattomastikin tiedetään ja tunnetaan, mitä toinen ajattelee ja koetaan sielujen yhteys.
On vaikea muistaa edes viestittää perheelle: ”moi, mitä kuuluu? Miten menee? Muistattehan ottaa juhliin mukaan nämä ja nämä, viekää terveiset…, älkää tapelko niistä kuulokkeista, muutakin voi tehdä kuin olla puhelimella, katso nyt niiden ruutuaikoja, käykää vaikka ostamassa mansikoita jos torilla jo on…” ja niin edelleen.
Kun on noustava ja venyteltävä, ihmettelee, mitä on saanut aikaan, mistä tämä kaikki virtaa. Ja sitten nousee epäilys: mitä jos tämä ei vakuuta? Jos tämä ei ole tarpeeksi? Jos sittenkin ymmärrän kaiken väärin?
Ainahan on se lähde, josta voi juhannuksena käydä juomassa, muistutan itseäni ironisesti, ja siitä tuleekin mieleen, että Lauralle pitää laittaa viestiä: tehdäänkö me se todella?
JOOJOO vastaa Laura ja peukutan takaisin.
Kirja on valmistunut nopeammin kuin olen ajatellut, ja ajattelen, että kahden viikon rupeama riittää: saan kirjan siihen kuntoon, että voin lähettää sen kustannustoimittajalle oikoluettavaksi ja tehdä tarvittavat korjaukset loppukesän ja alkusyksyn aikana kotoa käsin. Tai yhteistyöpisteeltä, jonne toisinaan pakenen kodin keskeneräisiä töitä ja nuorison vaatimuksia.
Keskeytän kirjoittamisen ja ajan Toyotallani naapuripaikkakunnalle, vitsikkäästi rajan taakse, tapaamaan Airi-tätiä. Toivon, että auton ilmastointi toimisi paremmin, ja lupaan itselleni, että heti kun alan tienata, vaihdan auton uudempaan, edes tältä vuosituhannelta olevaan.
Airin muisti alkoi heiketä melko aikaisin. Hän oli jäämässä eläkkeelle, kun hänen käytöksessään alkoi ilmetä outoja piirteitä. Hän erakoitui, unohteli asioita, pelkäsi kaikkea mahdollista. Muutama vuosi meni jotenkuten, mutta kun Katjan äiti löysi hänet kotoaan nurkkaan käpertyneenä ja jääkaapin täynnä vaatteita, oli seuraava osoite asumispalveluyksikkö.
Kesäkuun ilma hivelee ihoani, kun nousen ankean tiililaatikon edessä autosta. Ulkona kaikki kukkii, mutta asumispalveluyksikössä tuoksuu pesuaineelta, on hiljaista. Muutama vanhus istuu paikoillaan, omiin todellisuuksiinsa kääriytyneinä. Tämäkö minuakin odottaa, käy mielessäni. Kunpa ei koskaan…
–Hei Airi, Taru tässä, tervehdin valoisassa aulassa istuvaa Airaa, joka tuijottaa järvelle. Hän kääntää päänsä ja äkillinen tunnistus valaisee kasvot. En ole uskoa silmiäni, kun hän puhkeaa hymyyn.
Olemme nähneet viimeksi, kun hän oli vielä työelämässä, vieraili Helsingissä, ja kävimme yhdessä katsomassa taidenäyttelyä.
–No mutta hei, onpa ihana nähdä sinua pitkästä aikaa. Joko se kirjasi on julkaistu?
–On, on, vakuutan, vedän tuolin lähemmäs ja istun Airin vierelle.
–Mitä kuuluu, Airi kysyy.
–Olen nyt siellä mökillä, kerron. –Kirjoitan nyt kirjaa Anelmasta.
–Ai, sehän on hieno homma.
–Laurakin on siellä niemellä nyt, jatkan. –Hän puhui siitä metsän lähteestä.
–Juu, se on ikivanha tarina. En tiedä minkä verran siinä on perää. Mekin Mirjamin kanssa joskus aioimme mennä sinne, kun olimme nuoria, mutta emme sitten lopulta uskaltaneet. Eikä meistä sitten mitään sen kummempaa tullut, Airi naurahtaa. –Mutta Anelma siellä kuulemma kävi, sen jälkeen kun Jalmari oli kuollut.
Olen juuri kysymässä lisää, kun Airin kasvojen eteen tulee aivan kuin pilvi. –Missä Mikko, hän kysyy vaikertaen. –Missä Mikko on?
Arvaan selkeyden hetken menneen, kun Airin edesmennyt avopuoliso nousee pelottavana hahmona esiin, ja viiton lähellä olevalle hoitajalle. En osaa muuta kuin palata kotiin ajatukset myllertäen. Huomenna on juhannusaatto.
T. P-T.
Edellisen osan löydät täältä
