Taru on saapunut rantamökille kirjoittamaan kolmatta romaaniaan, ja tavannut lapsuudenystävänsä Lauran. Laura kertoi juhannustaiasta, joka liittyy tilalla olevaan lähteeseen. Tarulla on oma salaisuutensa, eikä hän tiedä, pitäisikö siitä kertoa Lauralle.
Ruokapöydässä tunnelma on hiljainen ja hämmentynyt, lapset elämöivät ja nauttivat olostaan; heille on luvattu jäätelöä jälkiruoaksi. En tiedä, mitä sanoa. Tiedän, että minun pitäisi kertoa Lauralle, mitä on tekeillä. Kuinka olin eräänä yönä nähnyt unen, jossa Anelma viittoi minua mukaansa ja ojensi minulle kirjan, jonka eräs taiteen tutkija oli hänestä kirjoittanut hänen menehdyttyään. Kirja oli ollut minulla hyllyssä ja olin alkanut selailla sitä. Olin sukeltanut mielikuvituksessani Anelman ateljeehen, jossa kirjoittaja ei ollut tietääkseni koskaan käynyt, ja tarinoihin, joita Mirjami tädistään kertoi, keskusteluihin, joita Airi ja Mirjami kävivät, kun luulimme että me tytöt nukuimme. Lasit kilisivät ja he tupakoivat, nauroivat ja puhuivat, ja Mirjamin ääni oli tunnetta täynnä. Hän koki samoja tunteita kuin Anelma aiemmin, ymmärsi tätä. Oli suuttunutkin Anelman puolesta.
Ajatukseni katkeaa, kun Laura alkaa kertoa Janille, mitä löysimme vihkosta.
–Magdalena oli Matin, Jaakko-papan isoisän sisko, joka syntyi 1960. Hän oli sairaalloinen, eikä mennyt koskaan naimisiin, vaan asui Matin perheen kanssa ja kuoli melko nuorena. Hän nautti piirtämisestä, ja vihkossa olikin kauniita kukkakuvia ja maisemia. Hän mainitsi Iiruulta tulleet veljekset, jotka olivat hänen veljensä ystäviä, ja jotka olivat olleet juhannuksena mukana lähteellä.
–Eikös Otto joskus kertonut, että Alvar Aalto olisi ollut täällä juhannuksena joskus 1920-luvun alussa Wilhelmin eli Matin pojan vieraana, Jan puuttui puheeseen.
–Niin hän kertoi isänsä kertoneen, Laura myönsi.
–Otto itse oli tuonut tänne lähiseudun nuorukaisia, joista osa oli kesälomalaisia, joku Tampereeltakin, reilut 30 vuotta sitten. Sitä, keitä kaikkia oli lähteellä ollut mukana, hän ei suostunut kertomaan, Jan jatkaa.
–Wilhelmin lapsuusystävien joukossa täällä kerrotaan olleen myös eräs vaasalainen nuori leipuri, joka oli sukuloimassa Alajärvellä, Laura muistelee viitaten kuuluisaan taiteilijaan.
–No, nämä on näitä, totuuttahan me emme voi siitä sanoa, keitä suvun miehet ovat aikojen saatossa lähteelle vieneet. Taisi siellä olla käymässä arkkitehtiveljesten kanssa muitakin pitäjän silmää tekevien perheiden poikia.
–Onhan täältä lähtenyt maailmalle monen alan osaajia, on professoreita, taiteilijoita, muusikkoja, liike-elämän edelläkävijöitä ja kansanedustajia, Jan pohdiskeli ja jatkoi:
–Minun sukujuureni ovat Vimpelissä. Siellä sanotaan, että jotain vikaa Alajärvellä on pohjavedessä!
Nauramme. Minulle Janin yhteys Vimpeliin on yllätys – mutta miksei sieltäkin ollut yhtä lailla versonut osaajia ja tekijöitä. Silti lähteen arvoitus kutkuttelee minua.
–Mistä sinun tuleva kirjasi kertoikaan, Laura kysyy yhtäkkiä, kun lapset ovat saaneet jäätelönsä ja aikuisilla on laseissa helmeilevän kylmää jääkahvia.
Nielaisen. En yhtään tiedä, mitä Laura sanoisi – en ollut puhunut hänelle tai kenellekään muullekaan suvun jäsenelle, että Anelma olisi minun kohteeni. Siitä tiesi vain kustannustoimittajani, jonka mielestä aihe oli hyvä ja lähestymistapa kiinnostava.
–Kirjoitan Anelmasta, tunnustan piinaavan hiljaisuuden jälkeen. Yläkerrasta kuuluu kolaus. Katsoimme toisiimme kummastuneina, jopa lapset aistivat oudon tunteen.
–Mitä ihmettä, Jan kysyy ja lähtee heti yläkertaan.
–Anelma on tuntunut minusta aina läheiseltä, aivan kuin olisin tuntenut hänet, Laura sanoo hiljaisuuden rikkoakseen.
–Mirjami puhui hänestä aina ja paljon. Anelma oli rohkea, vahva – aivan omanlaisensa. Ja käsittämättömän lahjakas kuvataiteilija.
–Hän oli seikkailija, minä sanon.
Jan palaa takaisin tohkeissaan, mutta kalpeana. Hänellä on jotain kädessään. Hän laskee pöydälle valokuvakehyksen, joka oli ollut kirjahyllyssä ja kuvan, jossa nuori Anelma maalasi. Kehys oli iskeytynyt hyllyn kulmaan ja lasin mentyä rikki myös kuvapahvi oli naarmuuntunut. Sen alta näkyy nyt toinen kuva, suurempi. Laura katsoo minuun merkityksellisesti, ottaa kehyksen käteensä ja irrottaa kehyksen ja kuvan toisistaan. Anelman kuvan alta paljastuu kuva, jossa oli hänen suuri rakkautensa.
–Tämä taisi olla Anelman lahja sinulle, Laura sanoi ja ojentaa kuvan minulle. Tiedän, että hän hyväksyy minun projektini, ja halaan häntä pitkään.
Jatkuu 11.7.
