Taru on saapunut rantamökille kirjoittamaan kolmatta romaaniaan ja tavannut Lauran, joka ottaa puheeksi salaperäisen lähteen – ehkä sen saman, josta Taru on nähnyt unta ennen lähtöään. Edellinen osa täällä.
Mistä sä puhut, kysyn hämmentyneenä.
–No tiedäthän sinä sen tarinan, missä tälle niemelle tulee Hämeestä ensimmäinen isäntä ja laittaa talon. Hänellä puhuttiin olevan kaikenlaisia voimia. Tilalla oli metsän keskellä lähde, jota varjeltiin silloin ja varjellaan edelleen. Sanotaan, että jos siitä lähteestä juo juhannusyönä, saa menestystä ja kunniaa sekä mammonaa.
–Se on kyllä mennyt minulta täysin ohitse, totean. –Kuulostaa silti kiehtovalta.
–Ajattelin tänä vuonna mennä ja kokeilla, Laura toteaa täysin vakavana ja katsoo minua silmiin.
Okei. Ihmiset saavat mielestäni uskoa yksisarvisiin ja parantaviin energioihin, joulupukkiin ja hammaskeijuihin, mihin vaan, mikä tekee heidän ehjemmiksi ja onnellisemmiksi. Olen lukenut paljon mielen voimasta ja uskon, että yksinkertaisesti uskominen muuttaa ihmisen ajattelua ja aivoja niin, että se vie häntä eteenpäin ja mahdollistaa asioita, joita ei niin avoin mieli ei koskaan kokisi tai ymmärtäisi hyödyntää. Kaikki uskominen hyvään ja kehittävään on siis hyvästä, kunhan se ei oikeuta satuttamaan muita ihmisiä.
–Sä voisit tulla myös, Laura jatkaa.
–En tiedä, sanon empien.
–Ehditään suunnitella sitä sitten. Jan tulee myös, hän sanoo viitaten mieheensä.
–Mutta hei, tule meille joku ilta syömään niin jutellaan lisää. Ihan mahtavaa, että olet täällä.
Laura juo kahvinsa ja lähtee katsomaan, onko hänen perheensä jo hereillä.
Palaan mökkiin, petaan alkovissa sijaitsevaan sänkyyn kotoa tuodut lakanat, kaivan läppärini laukusta, banaanin evääksi, menen terassille ja alan kirjoittaa.
Havahdun, kun päivä on kääntynyt sijoillaan ja aurinko alkaa kuumentaa varpaitani. Minulla on nälkä, joten menen sisään, kokkaan nopean pastan, keitän päiväkahvit ja syötyäni kuljeskelen pihapiirissä.
Mietin Lauraa ja hänen ehdotustaan. Kuulostaa hauskalta ja varsin viattomalta ajanvietteeltä, hyvin suomalaiselta, tehdä juhannustaikoja. Mutta onko tuossa tarinassa sitten jotain todellista perää? Usein uskomuksissa on totta nimeksi. Laura tuntuu löytäneen oman viisasten kivensä, teatterin taian, jolla voi hoitaa ihmisiä koskettamalla heidän sieluaan. Mutta onko se vain haaveilua, luoda uusi menetelmä, johon ihmiset hullaantuisivat, ja siitä tulisi totta, iso juttu, josta hän saisi kunnian?
Mistä se kunnianhimo sitten tulee? Tunnistan saman itsessäni. Tiedän, että olen hyvä. Osaan kirjoittaa, ujuttautua toisen nahkoihin, luoda tarinan, joka koskettaa ja vie mukanaan. Haluan, että se myönnetään ja tunnustetaan, ja haluan tehdä sitä lisää. Ja miksi olen sitten edelleen tässä, nelikymppisenä, edelleen lähtökuopissa?
Olen miettinyt liikaa, arastellut. Jarrutellut. Opiskelin, vertailin itseäni toisiin, kirjoitin, kuuntelin liikaa muiden palautetta, epäröin. Kävin toisissa töissä saadakseni elantoa. Sain perheen, ihanan miehen ja kaksi lasta, pesin peppuja, niistin neniä, hoidin heitä kun he olivat sairaita, vein harrastuksiin, kävin kaupassa. Tapahtui elämä. Ja kirjoittaminen jäi sen varjoon, vaikka haaveet eivät haalistuneetkaan.
Ja nyt minulla oli käsissäni se, mitä tarvitsin kertoakseni maailmalle, kuka olin. Tarina, joka tapahtui todella. Tarina naisesta, joka asui täällä. Joka valitsi oman polkunsa ja eli sen, maksaen siitä kalliisti.
Mutta keitä ovat ne ihmiset, joihin Laura viittasi niillä ihmisillä, jotka ovat käyneet sillä salaperäisellä lähteellä? Se täytyy selvittää, sillä se voi muuttaa ratkaisevasti myös kirjoittamani tarinan kulun.
Ensimmäinen romaanini sijoittui lapsuudenpaikkakunnaltani lähteneen naisen elämään. Naisen, joka eli omaa elämäänsä ja rakensi uran, tuli kuuluisaksi ja menestyi, eli omilla ehdoillaan, mutta ei selvinnyt elämästä ilman syviä haavoja. Yhä hänet muistetaan traagisena näyttelijättärenä, lahjakkaana ja ilmiömäisenä taiteilijana, joka rikkoi sen aikaisia kaavoja rohkeasti. Voitti, mutta myös hävisi raskaasti. Toisessa teoksessani päähenkilö on kuuluisan papin varjoon jäänyt vaimo, jolla oli oma, salattu elämänsä ja todellisuutensa, ja niiden välinen railo määritteli sen, kuinka hän eli: jälkikäteen katsottuna ihmeellisen elämän kuin leijuen vapaassa pudotuksessa tyhjyyden yllä.
parhaat tarinat syntyvät hahmoista, jotka ovat todellisia, mutta myös kuviteltuja. Ihmisistä, joista löytyy mainintoja ja faktoja, tarinoita, mutta niiden raamien sisään voi värittää itse niillä väreillä, joita faktat ja niiden ympärillä leijuvat sanomattomat seikat minussa herättävät.
Yksi tällainen hahmo on Anelma, Lauran isoisotäti, joka tunnetaan taidemaailmassa yhtenä vuosikymmentensä tunnetuimmista nimistä, mutta joka on jäänyt kuin puoliksi varjoon. Minä kirjoitan hänestä ehjän, mutta myös paljastan hänestä asioita, jotka saattavat aiheuttaa skandaalin, enkä ole kysynyt keneltäkään lupaa. Ymmärrän, että kirjan julkaisun jälkeen voin saada vihaista palautetta, kritiikkiä uhkailua, jopa menettää maineeni ja suhteeni Lauraan – mutta jos kustantajani on sitä mieltä, että tekstin voi julkaista, se julkaistaan. Anelman tarinalla on meille niin paljon annettavaa, vielä tänäkin päivänä.
Ja tunnen, että Lauran mainitsema juhannustaika liittyy jotenkin Anelmaan. Mutta kuinka? Ehkä se selviää, kun tapaan Lauran uudelleen.
Jatkuu 27.6.
