Taru on saapunut rantamökille, jossa hänen on määrä viimeistellä kolmas romaaninsa. Hän kohtaa heti Lauran, joka on hänen lapsuudenystävänsä.
Jatkokertomuksen ensimmäisen osan voit lukea täältä
Aamun uni, jonka vallassa olin viettänyt ajomatkani, haihtui hetkessä, kun tunnistin huutelijan.
–Laura! Hei!
–Ihan mieletöntä että sä olet täällä, huusi Laura. –Oota, mä tulen sinne ihan just!
En jäänyt odottamaan Lauraa terassille, hänellä menisi muutama minuutti kulkea naapurin pihan lävitse tielle ja ja saapua Lepolaan, vaan menin autolleni, nostin sieltä muutamat kassini ja vein ne terassille. Mökki oli yksikerroksinen, lautavuorinen ja kohtuullisessa maalissa. Se oli järven länsipuolella ja terassi oli parhaimmillaan ilta-auringossa. Löysin avaimen terassin alla olevasta naulasta, missä se oli ollut lapsuuteni kesästä saakka, ja loksautin oven auki. Ehdin juuri nostaa tavarani sisälle, kun Laura porhalsi kulman takaa. Halasimme, vaikka emme olleet nähneet – no, ainakaan kymmeneen vuoteen, ja yhteydenpitokin oli ollut hyvin samanlaista.
–Mitä mitä, Laura kysyi hengästyneenä ja kasvot iloa hehkuen.
Olimme tutustuneet silloin lapsuuskesinä. Laura oli viettänyt niitä naapurissa, joka oli seudun kantatalo. Se ei ollut hänen mummolansa, vaan hänen äitinsä tädin koti. Isotäti oli Lauran elämän pysyvä pala, kun perhesuhteet olivat sekavat ja eronneet vanhemmat muuttivat milloin minnekin; se yhdisti meitä. Olimme olleet paljon kolmistaan Katjan ja Lauran kanssa, ja joukossa oli ollut myös naapuruston lapsia.
–Kirjoitusretriittini alkaa tänään, sanoin.
–Kaksi, kolme viikkoa raakaa työtä. Katja oli iloinen, että tulen, huolehdin samalla mökin rästityöt kuntoon. Taukoliikuntaa ja niin edelleen.
–En osannut yhtään odottaa, että olisit täällä. Tulimme perheen kanssa viikoksi, pariksi. Sä et olekaan tavannut mun perhettä. Ollaan täällä talonvahteina niin ikään, Ottohan peri talon Mirjamin jälkeen ja hän painaa menemään jossain Aasian kaivauksilla.
Lauran isotäti Mirjami oli menehtynyt joitakin vuosia sitten kypsässä iässä lapsettomana ja hänen maailmanmatkaajaveljensä Otto oli jäänyt perijäksi. Otto oli eläköitynyt arkeologi, mutta ei puhettakaan, että hän olisi halunnut jäädä Suomeen tai hautautua Etelä-Pohjanmaalle jonkin pikkukaupungin pikkukylään. Ei, häntä kiinnosti ainoastaan se, mitä uutta hän voisi löytää kadonneista kulttuureista kaivamalla kiviä ja hiekkaa.
–Mutta mahtavaa hei, sä saat nyt kertoa mulle sun kirjoitusprojektista, Laura innostuu.
–Ensin keitän kahvit. Odotas hetki ja istu tuohon, komennan ja viittaan Lauralle terassin penkkejä.
Menen sisään, tarkistan, että kaasuhellan pullossa on kaasua, kaivan kaapista kahvipannun, valutan hetken vettä hanasta ja täytän pannun, raapaisen tulen tikkuun ja sytytän kaasulieden. Nostan pannun hellalle, kaivan kahvitarvikkeet laukustani ja tyhjennän samalla ruoat kaappeihin ja napsautan jääkaapin päälle. Keittiössä tuntuu pieni talven ja kosteuden tuoksu, mutta se katoaa pian, tiedän kokemuksesta.
Palaan terassille, missä Laura tuijottaa järvelle.
–Sä olet edelleen siellä teatterilla, avaan keskustelun.
–Joo, meillä on ihan huikea osallistavan teatterin proggis menossa, tämä on täysin uraauurtavaa tekemistä, jossa yleisö pääsee osallistumaan tekemiseen. Mä olen tehnyt teatteria nuoresta saakka, ja tämä on se juttu, jossa kaikki palat loksahtelevat kohdalleen. Me luodaan kokonaan toinen maailma, jossa katsoja ei vain katso tarinaa, vaan on siinä mukana.
–Ai, kuulostaa hienolta. Millainen esitys teillä on tulossa?
–Kurjat on ensimmäinen, joka käynnistyy nyt syksyllä. Tällä hetkellä kirjoitan Kesäyön unen sovitusta. Mulla on siellä yläkerran isossa huoneessa paperit levällään ja kone kuumana.
Laura kertoo ja puhuu paljon. Hän rakastaa teatteria, elää sille – ja janoaa menestystä ja mainetta. Muistan, kuinka Laura lapsena järjesti erilaisia näytelmiä ja näytöksiä ja me muut lapset toimimme hänen näyttelijöinään, yleisönään tai statisteina, tilanteen mukaan.
Lauran puoliso toimii teatterin hallinnollisella puolella. Kuulostaa siltä, että he elävät taiteelle ja taiteen kautta.
Haen kahvipannun, kupit, maidon ja keksipussin, kaneliässiä kuten mökillä aina. Istumme terassilla ja hörpimme kahvia, kun Laura palaa minun kirjoittamiseeni.
–Sä olet julkaissut pari kirjaa, eikö? Toisen niistä olen muistaakseni lukenut.
–Joo, täällä Järviseudulla syntyneen näyttelijättären tarina Tyttö tältä tähdeltä oli ensimmäinen. Sehän sai hyvät arvostelut ja myi kohtuullisesti. Sitten oli luova tauko, kun tytöt syntyivät ja kirjoitin vai runoutta. Helena Augustina Fellmanista kertova Papin Helena jäi vaille huomiota, sitä ei arvosteltu eikä luettu. En tiedä, mitä tapahtui: samaan aikaan ilmestyi useita saman tyyppisiä kirjoja, joten se jäi niiden jalkoihin jotenkin. Se oli iso pettymys, ja sen jälkeen on ollut kynnys aloittaa uutta.
–Mutta nyt sinulla on tarina?
–Nyt minulla on tarina, minä vastaan. –Tästä voi tulla jotain suurta.
–Mehän voidaan käydä juomassa juhannuksena lähteestä, Laura heitti.
–Sieltä ne muutkin kuuluisuudet ovat voimansa hakeneet.
Jäin tuijottamaan Lauraa suu auki. Lähteestä? Unen katkelma nousee tuntemuksina iholle.
T. P-T.
Jatkuu viikon kuluttua.
