Kuljen joka päivä suksitehdasmuseon ohi. Vanha talo sijaitsee hieman kauempana tiestä, ja vain opaste tekee sen näkyväksi niille, jotka kiirehtivät asioillaan, mutta minulle siitä on jo kauan tullut pysähtymisen ja pohdinnan merkki. Olen pitkään ollut kiinnostunut sukuni juurista, ja tämän rinnalla on alkanut nousta esiin tietoa esi-isieni ammateista. Suksimuseo… Nyt ajattelen sitä, kuka oli niiden valmistuksen mestari, missä hän oppi ammattinsa, millä tavoin tieto siirtyi mestarilta oppipojalle, mitä perinteitä ja salaisuuksia suvussa vaalittiin, jos kyseessä oli perheammatti, ja millaista historiaa jokainen puun kaari hiljaa säilyttää.
Olen vieraillut tässä museossa useita kertoja, ja jokainen käynti on jättänyt oudon, lämpimän tunteen. Sisällä on vanha tila, ja puun sekä sahanpurun tuoksu tuntuu imeytyneen seiniin ikuisiksi ajoiksi. Eri vuosikymmenten sukset seisovat ja roikkuvat vierekkäin: jotkut niistä ovat ajan tummentamia, toiset yhä vahvoja, huolellisesti käsin taivutetuilla kärjillä. Syntyy vaikutelma, että mestari on vain hetkeksi lähtenyt lounaalle ja palaa aivan pian jatkamaan työtään. Täällä ei ole äänekkäitä näyttöjä tai kiiltäviä vitriinejä – vain hiljaisuus, esineet ja tarinat, joita ne sanattomasti säilyttävät.
Juuri tämä museo innoitti minut kertomaan museoista Ukrainassa. Sellaisista, jotka ovat mielestäni erityisen kiinnostavia, sillä meille tuttujen museoiden lisäksi on olemassa kokonainen joukko sellaisia, jotka ylittävät klassisen käsityksen ”vuosisatoja vanhoista esineistä lasin takana”. Nämä ovat museoita, joissa tärkeitä ovat tunnelma, tuoksut, maut, kosketus ja läsnäolon tunne. Ja tänään, jo juhlien jälkeen, kun olemme syöneet Joulupukin makeisia, haluan kertoa yhdestä niistä – Lvivin suklaamuseosta.
Tuoksu paljastaa esineet suklaasta valmistetuiksi
Lvivin kaupunkia on vaikea kuvitella ilman kahvin ja suklaan tuoksua. Siksi suklaamuseo ei ole täällä pelkkä turistinähtävyys, vaan orgaaninen osa kaupunkitilaa. Se on paikka, jossa suklaa ei ole vain makeinen, vaan historiaa, käsityötä ja taidetta. Vierailijat saavat tietää kaakaopapujen matkasta kaukaisilta trooppisilta viljelmiltä eurooppalaisiin tehtaisiin, siitä, miten reseptit ja maut ovat muuttuneet eri aikakausina ja miksi suklaata pidettiin aikoinaan valittujen juomana.
Erityistä huomiota herättävät suklaasta tehdyt hahmot. Täällä voi nähdä pienoismalleja rakennuksista, satuhahmoja ja kaupungin symboleita, jotka on luotu hämmästyttävällä tarkkuudella. Näyttelyssä on ollut esillä suuria suklaisia minikopioita maailman ja paikallisista arkkitehtonisista maamerkeistä – kuten Eiffel-torni, Big Ben, Colosseum ja Pisan kalteva torni – sekä suklaasta tehtyjä eläinhahmoja ja ”suklaatekniikan” tuotteita: kokoelma harvinaisia automalleja, urheiluvälineitä, vaatteita ja jalkineita, jotka on valmistettu kokonaan puhtaasta suklaasta.
Ne näyttävät siltä kuin materiaali ei olisi makeaa, vaan pronssia tai puuta. Mutta kun astuu lähemmäs, ilma täyttyy lämpimästä, täyteläisestä kaakaon tuoksusta, joka vie takaisin lapsuuteen.
Suklaamuseo ei ole hiljaisuuden paikka. Tällaiset museot muistuttavat siitä, että kulttuuri ei ole vain menneisyyttä, joka on säilötty vitriineihin. Museo voi olla paikka, jossa säilytetään ja esitellään nykyhetken herkullista luovuutta, jossa nykyajan mestarit yhdistävät mielikuvituksen, taiteen ja innovaation ja muuttavat suklaan todellisiksi nykykulttuurin teoksiksi. Täällä kuuluu ääniä, naurua ja ihmetystä. Usein vierailijoille tarjotaan työpajoja tai maistiaisia, ja silloin museo muuttuu elävän vuorovaikutuksen tilaksi. Ihmiset eivät vain katso – he maistavat, koskettavat ja esittävät kysymyksiä. Juuri tässä piilee sen erityisyys.
Nykyään Lvivin suklaamuseo ei ole täysin suljettu, mutta sen toiminnassa on tilapäisiä rajoituksia, sillä se toimii virallisesti Lvivin historiallisessa museossa ja Lvivin suklaapajassa. On myös mainintoja suljetuista saleista ja uudelleenjärjestelyistä turvallisuussyistä sodan vuoksi.
Svitlana Zubenko
