Muistan talvilomani isovanhempien luona Poltavassa: pakkasaamut, savun tuoksun uunista ja puiden hiljaisen rätinän. Jo lapsena tunsin, että jouluun valmistautuminen ei ole kiirettä, vaan pitkä, lämmin rituaali, joka yhdistää ihmiset ja ajan.
Joulukuussa kylä vaipui vähitellen pimeyteen: päivät olivat lyhyitä, peltotöitä oli vähän, ja illat pitkiä kuin langat, joita isoäiti kehräsi. Hän sanoi aina: ”Talvi kokoaa ihmiset yhteen, jotta he eivät unohtaisi toisiaan.” Siksi juuri silloin vilkastuivat illanvietot, tyttöjen ja nuorukaisten kokoontumiset.
Isoäidin talossa, jo hänen nuoruudestaan lähtien, kokoontuivat naapuruston tytöt ja myöhemmin naiset: yksi kehräsi, toinen kirjoi juhlapaitaa, kolmas koristeli pyyheliinaa uudella ornamenteilla. Naurun ja työn lomassa kuuluivat vanhat laulut – toiset sielulle, toiset, kuten isoäiti sanoi, ”että lanka asettuisi kuuliaisesti.”
Illanvietoilla oli myös sosiaalinen tehtävä. Siellä tavattiin, tutustuttiin ja katseltiin toisia sillä silmällä. Ja minä, pienenä nurkassa istuen, kuuntelin vitsejä ja tarinoita ja ihmettelin, kuinka työ kietoutui keskusteluihin muodostaen elävän, lämpimän yhteisön kudelman.
Isoisän varastossa seisoi vehnänlyhde – tuleva didukh. Isoisä selitti, että se valmistetaan ennen joulua ensimmäisestä tai viimeisestä lyhteestä, jotta talo säilyttäisi pellon voiman. Sidomme varret varovasti punaisella langalla, ja minusta tuntui kuin pitäisin käsissäni pienen kultaisen palasen kesää.
Vähemmän kiehtovia eivät olleet olkiset “hämähäkit” – taitavasti rakennetut olkikoristeet, jotka riippuivat katosta. Isoäiti opetti: “Olkihämähäkin tulee pitää tasapaino talossa, niin elämässäkin kaikki asettuu paikoilleen.”
Joulua varten valmistettiin myös kynttilöitä: vahaa sulatettiin, kaadettiin muotteihin ja koristeltiin kuivatuilla yrteillä. Talo muuttui vähitellen juhlavaksi, aivan kuin se olisi itse astunut joulun valon piiriin.
Joulukuun juhlat määrittivät valmistelujen rytmin. Katariinan päivänä (25.11.) ja Andreaksen päivänä (30.11.) nuoret ennustivat tulevaa puolisoaan. Isoäiti nauroi, mutta myönsi: “Ilman ennustuksia talvi olisi mykkä.”
Sisemmän Marian juhlapäivänä (21.11.) alettiin tarkkailla säätä: jos pakkanen puraisi sinä päivänä, sellainen olisi myös tammikuu. Isoisä osasi lukea näitä merkkejä kuin kalenteria.
Näin käsitöiden, suojeluskoristeiden ja uskomusten lomassa syntyi tunne oikeanlaisesta siirtymisestä talvikauteen – hiljainen, juhlava ja täynnä toivoa. Ja nyt, muistaessani nuo isoäidin ja isoisän illat, ymmärrän: jouluun valmistautuminen ei ole vain työtä, vaan suurta perheen magiaa, joka jatkuu vuosien halki.
Svitlana Zubenko
