”Kadonnut taikakristalli ja pysähtynyt, pimeä karuselli… ne eivät voineet olla sattumaa,” pohti Kipinä. Tähtiluupin avulla hän seurasi johtolankoja: silpuksi revitty joulukortti, puoliksi syötyjä pipareita ja paperi, jossa joululaulun sanat oli viivattu yli.
Kipinä seurasi vihjeitä yli peltojen ja metsien, kunnes saapui kirkon pihaan. Kirkkoon oli kokoontunut lapsia perheineen kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Laulu kantautui pihamaalle saakka, mutta sen soinnissa oli jotain surullista.
”Joulun taika on kadoksissa,” kuiskasi kirkon portailla istuva vanha hiirineiti, itsekseen ihmetellen.
Samassa Kipinä huomasi metsän laidassa liikettä ja tutun hahmon istumassa kuusen alla. Se oli Rämeparta, metsän peikko, joka asui suon reunassa sammalkiven alla. Sen parta oli pitkä ja täynnä neulasia, ja sen silmissä loisti yksinäinen tuli. Peikon kourassa kimalsi tuttu kristalli.
“Minä vein tämän,” peikko murahti, “koska en jaksanut enää katsoa toisten iloa. Kukaan ei koskaan muista minua.”
Kipinä käveli Rämeparran luo, istahti viereen ja kuunteli, kuinka tuuli humisi kuusten latvoissa.
“Minä vain halusin, että joku näkisi minut,” peikko kuiskasi.
Tarina jatkuu ensi viikolla.
