SUOMALAINEN ruoantuotanto on ollut aaltoliikkeen kaltaisesti kuluneiden vuosien aikana uutisoinnissa mukana. Aiempi iso huoltovarmuuskeskustelu sai alkunsa, kun Venäjä päätti hyökätä Ukrainaan. Nyt jauhelihahyllyjen tyhjät tasot ovat nostaneet kotimaisen maanviljelijän ahdingon keskusteluiden aiheeksi. Sosiaalisesta mediasta löytyy maatilavaikuttajien yhteisiä kampanjoita, ja ruokakeskustelu käy välillä kuumana nettipalstojen syövereissä.
Silti pohdin, onko tällä uutisoinnilla tai kampanjoinnilla mitään vaikutusta oikeasti siihen, että suomalaisen ruoantuotannon ja eritoten ruoantuottajan ahdinko olisi muuttumassa mihinkään. Suomessa maatilojen määrä vähenee vuosi toisensa jälkeen tasaisen tappavaan tahtiin. Elannon saaminen omasta maasta on monelle mahdotonta.
Olen itse ollut osa ruoantuotantoa ison palasen elämästäni. Omat sukujuureni uppoavat syvälle eteläpohjalaisen maatilallisuuden ytimeen ja ensimmäiset kosketukseni lypsykarjan maailmaan tulivat mummolan navetan kautta. Mikäli omat vanhempani olisivat olleet tilanjatkajia, en epäile hetkeäkään, ettenkö olisi voinut ottaa paikkaa sukutilan seuraavana viljelijänä.
Suvun maatilaa ei tullut, mutta miniän paikka toiselta tilalta kyllä. Sisäinen viljelijäni löysi toisenlaisen tavan olla osa ruoantuotantoa. Ja samalla sain eturivin paikan seurata, miten kotimaan maanviljelijä pyrkii tekemään parhaansa alati muuttuvassa maailmassa.
JUHANNUS on suomalaisen kesäkulttuurin yksi suurimmista juhlista. Monien erilaisten juhlatapojen äärellä pöydän antimilla tuntuu olevan iso osa yöttömän yön juhlaperinteissä.
Ei ole kuitenkaan enää itsestäänselvyys, että kenenkään annoksen suomalaisuus on jatkossa taattu. Enkä ole varma, onko sillä monellekaan merkitystä. Minut kotimaisen ruoan mahdollinen häviäminen kaupan hyllyiltä saa surulliseksi.
Erilaisten tilojen arkea nähneenä ja paikallisen maanviljelyn äärellä eläneenä voin luottaa siihen, mitä ruokani pitää sisällään ja kuinka tilalliset hommaansa hoitavat. Olisi äärettömän iso menetys, jos kotimaisen ruoan tuottaminen vaipuisi pakon edessä unholaan ja jatkossa lautaselta löytyisi muualla tuotetun, toisen arvomaailman ruokaa.
Joten, sillä on väliä, mitä ruokaa jokainen meistä lautaselleen laittaa tänään ja huomenna.
Niinpä kun tänäänkin isken itse perunakuokan maahan, olen aidosti kiitollinen jokaisesta asiakkaasta, joka meidän tilaltamme haluaa täytettä juhla- tai arkilautaselleen ostaa. Toivon sieltä löytyvän jatkossakin monen suomalaisen maanviljelijän aherruksen tuotosta. Pidetään yhdessä siitä huoli.
Noora Tupeli
