Hupi oli meidän koira. Pienenä mustana pallerona meille tuotu ihana pieni koiranpentu, josta kasvoi kiltti Suomen pystykorva. Heti pienenä se oppi koiran tavoille, eli tekemään tarpeensa ulos. Silloin vielä koirat saivat olla vapaina, eikä veroakaan maksettu.
Kun tulin kouluikäiseksi, oli Hupikin ehtinyt kasvaa koiran kokoiseksi. Koulumatkani varrella oli jonkun talon riihi ja pelkäsin ohittaa sitä. Niinpä keksin ottaa Hupin kaverikseni koulutielle. Kun tulimme riihen kohdalle otin Hupia kaulapannasta kiinni, kun kävelimme riihen ohi. Hupi oli viisas koira ja heti se ymmärsi, että pelkäsin siinä kohtaa. Se käveli vierelläni aina välillä vilkaisten minua. Kun tuli kotiinlähdön aika, hämmästyin kovasti, kun Hupi istui kanttorilan porttipielessä odottelemassa minua. Yhdessä kuljimme koulumatkat alakouluun. Vuonna -39 muutimme uuteen kouluun ja sinne kuljimme maantietä pitkin.
Hupin salattu (perhe)elämä
Oli Hupilla omakin elämä. Naapurissa oli myös Suomen pystykorva, kaunis ruskeaverikkö, jonka nimi oli Ressu. Ressu ja Hupi olivat pari. Kulkivat paljon yhdessä ja Hupista kyllä huomasi kuinka ihastunut se oli Ressuun. Sattuipa yhden kerran hauskasti, kun pikkusiskoni tuli pyytämään isää apuun, kun Ressu ja Hupi olivat jääneet hännästä toisiinsa kiinni. Kolmen kuukauden kuluttua tiesimme mitä oli tapahtunut.
Hupi oli poissa monta päivää, emmekä tienneet minne se olisi kadonnut, kunnes naapuri huikkasi katsomaan perheonnea. Ulkoliiterissä oli Ressulla peti ja siellä monta pentua äidin jaloissa. Kukas muu siellä vielä oli? No, Hupi tietenkin. Isän ylpeydellä se hääräsi petin ympärillä ja oli silmin nähden mielissään.
Haikeat jäähyväiset
Hupi oli myös hyvä metsästyskoira. Toisen kylän mies lainasi Hupia, kun hän oli metsällä ampumassa oravia. Silloin vielä tehtiin oravan nahoista puuhkia naisten asuihin.
Aika kulki omaa rataansa ja menin töihin. Hupi pyöri siinä kotona niin kuin ennenkin. Lapsia lisääntyi kotona ja Hupi ja Ressukin saivat perhelisäystä. Pentuja oli vähän vaikea sijoittaa ja niinpä niitä jouduttiin joskus, ikävä sanoa, lopettamaan.
Kun olin löytänyt puolison ja muutin hänen kotiinsa ”minjäksi” oli meillä Hupin kanssa koskettavat jäähyväiset. Mieheni haki minut hevosella. Hevonen oli pihassa rekineen ja Hupi oli kovin rauhaton, kulki edestakaisin ulos ja sisälle, eikä oikein tiennyt mitä tässä tapahtuu. Kahvit juotuani menin Hupin perässä ulos, istuimme rappusille otin Hupia kaulasta ja silittelin sitä. Kerroin, että nyt muutan mieheni kotiin toiseen kylään, mutta kyllä käyn aina joskus katsomassa teitä täällä.
Kun tavarat oli reessä ja minä istuin mieheni vieressä, alkoi matka uuteen kotiin jouluksi. Mutta mitä Hupi teki, lähti saattelemaan minua! Juoksi reen perässä jokitörmälle saakka, jäi siihen istumaan ja katsomaan, kun reki matkasi joelle ja yli.
Oli haikeaa jättää jäähyväisiä uskolliselle ystävälle. Elämän jatkuessa ja talven taittuessa metsästäjä oli pyytänyt isältä Hupia taas metsälle, mutta isä oli sanonut, että Hupi on niin vanha koira, ettei sen enää tarvitse metsässä juosta. Silloin pidettiin jo koirat kiinni. Nimismies oli antanut eri vapauden Hupille ja Ressulle, ne saivat juoksennella vapaasti, vanhat koirat.
Eila Laasanen
Aiempia eläimellisiä juttuja pääset lukemaan täältä
Sylvesterin päivä tai kanan loma: perinteitä ja enteitä – Järviseudun sanomat
Lypsyjakkara – Järviseudun sanomat
Ransu voittoon Vimpelin Mestaruus-haukuissa – Järviseudun sanomat