ENNEN oli kyläkoulu, kauppa, jääkiekkojoukkue ja mylly… Vimpelin Sääksjärvellä on monta mielenkiintoista kulttuuriperintökohdetta ja paljon urheiluhistoriaa. Rakennuksissa aika pysähtyy. Ne kertovat ajasta ja ihmisen elämästä, aktiivisesta toiminnasta.
Jääkiekon osalta Sääksjärvi herättää hienoja muistoja. Sääksjärven Nuorisoseuran Urheilijat eli SNSU oli todellakin oman kylän joukkue isolla J:llä.
Toppo Mäkelällä oli mukana pussillinen appelsiineja pelaajille. Kahvia, makkaraa ja mehua myytiin. Paperimukillinen mehua maksoi markan.
Joukkueita kävi pelaamassa Sääksjärvellä ja usein häviö tuli oman kylän joukkueelle, jota oli vaikea voittaa. Vastustajan pelaajat ja varsinkin maalivahti olivat pyörryksissä. Vastustajia olivat Karihaaran Tenho Kemistä, joka hävisi muistaakseni kerran 10–0, APV Alavudelta, Soinin Vehu (jossa pelasi SM-pesispelaaja Ankkureista Jouni Peura), Pietarsaaren Centers ja Lepplax, Kokkolan Hermes II ja Norstars, Malax IF Maalahdesta, IK Kronan Kruunupyystä ja YPA Ylivieskasta. INS eli Itäkylän Nuorisoseurallakin oli oma joukkueensa 80-luvulla. Jostakin syystä APV-peleissä tapahtui kaikenlaista ja vieraille tuli paljon jäähyjä. Kyllä ne IFK Lepplaxinkin pelaajat kävivät kuumana ja se jatkui myös Järviseudun Kiekon (JSK) aikana, jolloin pelin taso laski ja häviöitä tuli.
Pelejä pelattiin jopa yli 20 asteen pakkasessa. Kypärässä oli moottoripyöräilijöiden tapaan kypärähuppu. Kun lunta tuli, peli meni hankalaksi ja lumi kolattiin ja käytettiin ”sikliä”. Talkoohommia tehtiin siihen aikaan joukkueen eteen. Hommaa oli paljon esimerkiksi jäädyttäminen.
Siihen aikaan III divisioonan peleissä tehtiin paljon maaleja. Joissakin peleissä tuli kotijoukkueelle niin paljon maaleja, ettei kuuluttaja kerennyt transiittiin sisältä kertoa maalintekijää ja syöttäjää. Summeria ei tietenkään ollut, vaan kuuluttaja sanoi aina vähä väliä, paljonko on pelattu ja kun erä päättyi, ”aika”. Kolmannessa erässä puolivälissä vaihdettiin puolta.
Katsojia oli valtavasti laitojen reunalla kaukalon ympäri ja tiiviisti. Pleksejä ei ollut, vaan puulaidat ja päätyverkot. Kun äijiä ajettiin laitaan, katsojat ottivat taaksepäin muutaman askeleen. Muistan, kun Tapani Lassila pelasi, niin kaksi pelaajaa ei saanut yhtä aikaa häntä horjutettua, ”kiviä taskuun”. Yksi päätuomari oli ja kaksi linjuria. Kypäriä ei aluksi tuomareilla ollut, vaan paksu villamyssy. Kun pelit siirtyivät ala-asteelle, niin JSK:n peleissä oli jo tuomareilla mustat kypärät. Tuomarit tulivat muualta, muun muassa Tuokkolat Alavudelta. Yhtenä tuomarina toimi varsin mallikkaasti Oskari Bergbacka. Hänellä oli tarkka linja ja oli pelin tasolla. Linjatuomarina oli muun muassa Martti Sunnari.
Peli oli varsin vauhdikasta, taidokasta ja kiva katsottavaa. Avaus keskelle ja levitys laitaan –tshekkiläisellä tyylillä ja monesti pelaaja laidasta läpi ja sinne kilahti.
Pikkupojat menivät monesti maalin taakse ja huusivat ”imuri” ja antoivat muutenkin ohjeita ja kuitteja vastustajan ”molarille”. Se oli psyykkistä sodankäyntiä. Yleisö eli pelin mukana ja sai siellä oikein kunnolla naurua, kun vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti. Kunnon vanhan ajan ”perstaklauksia” nähtiin. Vastustajan pelaajat ”tapetoitiin” laitaan, että laita heilui päädyssä oikein kunnolla. Joskus näki yli kolmen potkun vauhtia ja tuomiona ryntäys. JSK:n aikana tappeluita harrastivat Lepplaxin pelaajat, eräs Mattsson oli todellinen kuumakalle ja sai aina hämminkiä aikaiseksi, kun tuli jäälle.
Tauoilla pelaajat menivät koulun alakertaan ja sitten, kun tauko oli pidetty, tuomari vihelsi terävästi ja peli jatkui. Jotkut vierasjoukkueiden pelaajat lämmittelivät linja-autossa ja lukivat lehtiä. Katsojia kerääntyi lämmittelemään koulurakennuksen sisälle, osa jäi ulos. Pelin jälkeen tuomareille maksettiin käteisellä tuomaripalkkiot. Tuomareista oli kova pula ja usein tuomareina oli samat.
Mainoksia ei tuohon aikaan paljoa ollut, mutta Soinin ”puhallusvilla”-mainos on jäänyt mieleen.
Lasse Pippola
