Kun vanhemmuus vei maalaisjärkeni – vai veikö?  

Noora Tupeli.
Noora Tupeli.
Noora Tupeli.
Noora Tupeli.

OLEN äärimmäisen kiitollinen siitä, että lähelleni on ajan kaarella eksynyt sellaisia ihmisiä, joiden kanssa arkea voi jakaa samankaltaisten linssien läpi tavalla tai toisella. Sellaiset ihmiset pitävät toisinaan ne kuuluisat viimeiset järjenrippeet päässäni paikallaan. 

Vanhemmaksi tullessani huomasin tarvitsevani mieltä pohdituttaviin asioihin jonkun samalla aaltopituudella surffailevan, jonka kanssa ajatuksia sai vanhemmuusviidakossa pyörittää edes osittain järjestykseen. 

Yllättävää – tai sitten ei, on ollut se, kuinka samankaltaisia tunnekokemuksia tai ajatuksia, jopa ristiriitaisuuksia sisältyy monen vanhemman maailmaan. Ehkä ne omat kokemukset ja ajatukset eivät olekaan kovin poikkeuksellisia, vääriä tai vain sellaisia, joihin itse kompastelee.  

Tässä ajassa, tässä hetkessä, vanhemmuutta saattaa haastaa – ei pelkästään oma mentaliteetti ja tahtotila toteuttaa omaa vanhemmuuttaan, vaan kaikki se tietotulva ja mielipideviidakko, jonka läpi vanhemman tulee rämpiä. Odotukset vanhemmuuteen ovat kovat, väittäisin että suuremmat kuin aiemmin. 

Mielipiteitä maailmaan riittää, ja tutkittua tietoa sitäkin enemmän. Jossain vaiheessa pitäisi kuitenkin pystyä heittämään maalaisjärjen kortti pöytään.  

Hämmennyksellä joudun silti toteamaan, että kun iltamyöhällä päädyn googlailemaan lapselleni sopivaa turvaistuinta, kenkää, ajankohtaista liikuntavälinettä tai jos yritän etsiä ratkaisua tahtoiän kasvatushaasteisiin, on maalaisjärkeni tuntunut haihtuneen savuna ilmaan siinä hetkessä, kun esikoiseni ilmoitti tulostaan kahdella punaisella viivalla. Eikä se ole tainnut tähän päivään mennessä palata – ainakaan googlehakujeni perusteella.   

Mainos

Ei liene ihme, että suomalainen vanhempi alkaa olla uupumustilastoissa aika korkealla. Vanhemmuudesta on tullut yksinpärjäämisen ja suorittamisen kärkikohteita ja “koko kylä kasvattaa” -mentaliteetti on kadonnut yhtä vaivihkaa kuin lehmät tienvarsien laitumilta. Jokaista kotia kohti on kuitenkin nimetty näkymätön lista, jonka jokainen kohta pitäisi vanhempien ruksia onnistuneesti.  

Epätoivoisen googlesuon jälkeen, yritän lopulta herättää maalaisjärjen rippeitäni talvihorroksestaan. Kaikkien pienten palasten sekamelskan keskeltä, pystynkö pysähtyä kokonaiskuvan äärelle? Mikä on riittävää? Mikä on merkityksellistä?  

Intuitiivisesti vanhempana toimimisen pitäisi lopulta olla melko yksinkertaista ja usein se oma sisäsyntyinen tunne asioiden laidasta on lähempänä totuutta kuin yksikään nettipalsta. Ja toisaalta on ymmärrettävää, että oman maalaisjärkikortin esiin nostamisen haaste piilee inhimillisesti myös siinä, että vanhemmuus on tunteiden ilotulitusta, jolloin järjen ja tunteen tanssi ei aina sovi samoihin askeliin.  

Tänään siis suljen Googlen, sekä revin salakavalan odotusten listan. Tärkeää oli se yhteinen ruokahetki, kuivina pysyvät kumpparit, se riidan jälkeinen sopuhalaus ja Mikki Hiiren iltasatu. Huomenna mennään laskemaan mäkeä. Mene sinäkin! 

Noora Tupeli 

Aiempia kolumneja täällä, luitko jo nämä?

Lue lisää

Muuta luettavaa

Jaa tämä juttu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Uutiset

Kirjaudu

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.