Silloinhan elettiin hyvin kriittisiä aikoja suuren Neuvostoliiton hyökätessä pienen Suomen kimppuun. En lähde tässä mitään sotahistoriallista tekelettä kertomaan. Ne ovat jo aikoja sitten eri muodoissa kerrottu niin romaaneissa kuin arkistojen dokumenteissa.
Haluan vaan tuoda esiin, miten konkreettisesti päätoimittaja toi esiin silloiset tapahtumat. Lähdeaineistona hänellä on ollut kolmannen erillisen konekiväärikomppanian sotapäiväkirja ajalta 14.10 1939. Se tarkoittaa sitä, että kutsu oli käynyt ylimääräisiin kertausharjoituksiin eli käytännössä liikekannalle panoa. Isänmaatamme uhkasi tuolloin suuri vaara, jota vastaan oli käytävä taisteluun kaikin mahdollisin keinoin. Vaikka varusteet ja sotakalusto ei tuolloin ollut kovin hääppöisiä, mutta ajan puolustushenki ja tahto oli aivan omaa luokkaansa. Puhuttiin talvisodan ihmeestä.
Vihollinen sai syyn aloittaa hyökkäyksen ns. ”Mainilan haamulaukauksilla”, mitkä mukamas oli ammuttu Suomen puolelta. Tätä asiaa ei koskaan ole pystytty tarkentamaan. Se on asia mikä jää ikuisiksi ajoiksi historian pimentoon.
Mutta kaikkinensa kirjoittaja tuo hienosti/karmeasti sen ajankuvan mikä Suomessa silloin vallitsi. Vuodet ja vuosikymmenet ovat kuluttaneet ajan henkilöitä, joten heitä on jäljellä enää tuskin reilua kourallistakaan?
Generalissimo Josef Vissarionovitsh Stalin ja hänen lähin apurinsa ulkoasiain komissaari Vjatseslav Molotov olivat Kremlin kammareissaan päättäneet, että laitetaan tuo änkyrämaa Suomi poikki Suomussalmen ja Oulun korkeudelta.
Heidän puna-armeijansa keräsi noin 20 000 sotilaan divisioonan, jonka johtajana toimi Andrei Zelentsov. Hänen johdollaan piti homma saada hoidettua muutamassa viikossa. Vastapuolella suomalaisia yksiköitä johti monessa liemessä keitetty kenraali Hjalmar Siilasvuo.
Neuvostoliiton 163 divisioonan ensimmäinen tavoite oli vallata Suomussalmen kirkonkylä ja jatkaa sieltä kohti Oulua ja katkaista Suomi sen kapeimmalta kohdalta.
Näin oli ajateltu Kremlissä. Mutta asia mutkistui, kun suomalaiset tekivät stopin etenemisille. Erilliset hiihtopartioryhmät alkoivat pilkkoa Raatteentietä eteneviä vihollisosastoja. Myös pureva pakkanen oli kepeästi pukeutuneiden epäonni. Suomalaiset sotilaat pystyivät tuhoamaan pienten leirinuotioiden ympärille ryhmittyneitä yksikköjä yksi toisensa jälkeen.
Kun tämä hirveä torjuntataistelu oli saatu suomalaisten kannalta onnelliseen päätökseen, oli Raatteentie täynnä kaatuneita vihollissotilaita ja lisäksi paljon tuhottuja sotalaitteita silmänkantamattomiin.
Ei siis ihme, että sodanjohdon tiedotusosasto toimitti kymmeniä ulkomaalaisia tiedotusalan toimittajia heti paikalle. Näin saatiin ympäri maailmaa tiedoksi, miten pieni Suomi on pystynyt lyömään suuren mahtiarmeijan erään yksikön.
Aarre Kupila, Ex-evijärveläinen, Turku
