Suomen maaseudulla paloviinan keitto alkoi 1500- luvulla. Papisto opasti talollisia viinanvalmistuksen saloihin. Maakirjaan merkityt ns. verotalot saivat valmistuksen lisäksi myös myydä viinaa, jota käytettiin moninaisiin lääkintätarkoituksiin. Muilla taloilla, kuten verohelpotuksia saaneilla uudistaloilla, ei näitä oikeuksia ollut. Talojen valmistus- ja myyntioikeudet lakkautettiin vuoden 1866 alusta. Syinä lienevät olleet pääosin liikakäytön aiheuttamat haitat sekä tietysti valtion verotulojen tarve. 1900-luvulle tultaessa kansalaisilla ei siis ollut enää oikeutta itse valmistaa viinaa, mutta kaikilla oli vuosisatainen taito hyppysissä. Pontikkaa tehtiin edelleen mutta nyt salaa. Tsaaria palveleva virkakunta tuskin oli kovin hanakka metsästämään salaviinanpolttajia. Aiheen kiinnostavuutta kuvastaa sekin, että ensimmäinen kotimainen näytelmäelokuva oli nimeltään Salaviinanpolttajat.
Sisällissodan jälkeen säädetty alkoholijuomien yleinen kieltolaki kärjisti tilannetta. Kotipolttoisen viinan kysyntä kasvoi huimasti kansan keskuudessa. Harvalla oli mahdollisuuksia ja varaa tuoda alkoholia ulkomailta niin kuin nykyisin. Kieltolain vuoksi 1920-luku on mielenkiintoinen vaihe maamme historiassa, ei vähiten sen rikollisuutta kasvattaneen vaikutuksen takia. JS:n jutussa kerrottiin, että vuoden 1925 rikoksista peräti neljä viidesosaa liittyi tavalla tai toisella kieltolakiin. Vastaavia ilmiöitä oli muissakin maissa kuten olemme amerikkalaisista televisiosarjoista nähneet.
Tutkija Marko Tikka on tänä vuonna julkaissut kirjan Valkoisen hämärän maa? Suojeluskunnat, virkavalta ja kansa 1918–1921. Luvussa Viinapannujahteja ja pontevia keittomiehiä käsitellään suojeluskuntien toimintaa kieltolain valvojina. Kirjassa esitetään tilastoja viinatehtaiden hävittämisestä ja paljastumisesta eri puolilla maata. Seuraavassa on evijärveläisiä varmasti kiinnostava sitaatti: ”Tosin on yksittäisiä kuntia, joissa niin keittomiehiä kuin pannunhävittäjiäkin näyttää olleen runsaasti liikkeellä – tai sitten kumpikin osapuoli osoittautui harvinaisen sitkeäksi toimissaan. Evijärvellä, Jämijärvellä, Jyväskylän pitäjässä ja Liedossa suojeluskunta hävitti kussakin parikymmentä tehdasta”.
Tilastoluvut koskevat vuosia 1919–20. Evijärvellä hävitettyjen tehtaiden luku on asukasmäärään suhteutettuna maan korkeimpia. Kaksi kertaa isommassa Alahärmässä hävitettiin samana aikana myös peräti 40 tehdasta. Kun kaikkia tehtaita tuskin onnistuttiin hävittämään, voi kuvitella, että Evijärvellä tuohon aikaan pontikkapannu porisi iloisesti varsin monen kuusen juurella.
Kun pontikkaa oli viljalti saatavilla, sen aiheuttamat ongelmat näkyivät kylien elämässä tappeluina ja muina väkivaltaisuuksina. Evijärvellä on kerrottu monessa eri muodossa tarinaa miehen kuolemaan johtaneesta tappelusta 1920-luvulla. Olen itsekin kuullut useampia versioita. Kuolemaan johtaneesta puukotuksesta linnatuomion sai kolme henkilöä. Jutun selvittämistä vaikeutti se, että kaikki osallistuneet olivat niin vahvassa humalassa, ettei todellisesta tapahtumienkulusta ollut mahdollista saada luotettava kuvaa.
Muuan tarina oli seuraava: Miesjoukko ryypiskeli metsässä pontikkaa. Porukan kesken tuli jostain riita. Uhri, joka tunnettiin äkkipikaisena miehenä, tempaisi puukon saappaansa varresta lyödäkseen sillä vastapäätä istuvaa. Mutta kun hän kompuroi pystyyn ja yritti huitaista puukolla, hän kompastui puun juureen ja kaatui seurauksella, että puukko osui omaan reiteen. Porukasta ei ollut auttajiksi; reisivaltimon katkettua lyöjä menehtyi nopeasti. Murheellinen tarina, mutta se osaltaan osoittaa, mihin hillitön alkoholin käyttö voi pahimmillaan johtaa.
Kieltolaki päättyi 5. huhtikuuta 1932 kello 10. Nykyään alkoholin aiheuttamaa tai siihen liittyvää rikollisuutta ei ehkä ole siinä mitassa kuin kieltolain aikana, mutta edelleen alkoholi ja siihen liittyvä lainsäädäntö ovat keskusteluissamme vahvasti esillä. Toiset vaativat tiukempaa kontrollia ja lainsäädäntöä, toiset puolestaan enemmän vapauksia.
Matti Annola, Lahti
