”Hän saapuu hieman myöhässä, hiukset hulmuten. Olemus on pirteä, vaikka hän on juuri saapunut mannertenväliseltä lennolta (tai vaihtoehtoisesti kesken kiireisen työpäivän).”
Tuollaista henkilöhaastattelun aloitusta kutsutaan naistenlehtialoitukseksi. Meille toimittajille on teroitettu, ettei tuollaista haastattelun aloitusta pidä tehdä. Naistenlehtialoituksessa – joita näkyy iltapäivälehdissäkin – huomio kiinnittyy paitsi kuvailuun haastateltavan hehkeän kauniista ulkonäöstä myös siihen, että haastateltava on lähes poikkeuksetta myöhässä sovitusta tapaamisesta. Syytä ei kerrota, että onko aika tuhraantunut meikkaamiseen vai onko jääty jumiin liikenneruuhkaan.
Kuulun siihen väestönosaan, joka on lähes aina tapaamisissa etuajassa. Aikahaarukka on viidestä minuutista varttiin. Takavuosina istuin hyvissä ajoin odottamassa Vimpelin kunnanvaltuuston kokousten alkamista, mutta nyt ote on lipsunut ja olen paikalla ”vasta” muutama minuutti ennen oven sulkeutumista, mutta silti ajoissa. Onkohan syytä huoleen? Kerran menin työkeikalle ja taas itselleni normaalisti eli etuajassa. Hämmästys oli suuri, kun tilaisuuden pitopaikassa oli ovi auki, mutta sisätiloissa pimeää. Ristin sielua en nähnyt. Mietin jo, että jos sittenkin olen liikkeellä vääränä päivänä. Melkein jo otin puhelimen esille tarkastaakseni asian. Tilaisuuden järjestäjät tulivat täsmälleen siihen aikaan, mikä oli ilmoitettu alkamisaika. Hihittelyksihän homma meni ennen kuin päästiin itse asiaan.
Matkalle lähtö aiheuttaa myös selkeästi ylimitoitettua arviointia ja kellon kanssa pelaamista. Eikä matkan tarvitse olla mikään lomamatka, riittää vaikka käynti Seinäjoella keskussairaalassa viimeviikkoiseen tapaan. Ennakoin yhden siltatyömaan, mutta yksi asvalttityömaa jäi etukäteen huomiotta. Ajoin säntillisesti rajoitusten mukaan ja odottelin asvaltointityömaan liikennevaloissa kymmenen minuuttia ja köröttelin työmaan ohi kolmeakymppiä. Mutta silti olin perillä yli 20 minuuttia ennen vastaanottoaikaa. Kun lääkärille pääsy kesti vielä puoli tuntia ennakoitua pitempään, mietin, että onkohan tässä ajoissa paikalla -touhussa loppujen lopuksi mitään järkeä.
Joskus käy niin, että myöhästyn. Otan myöhästymiset aina liian raskaasti. Tuntuu, että oma päivä menee pilalle myöhästymisen takia. Ruoskin itseäni ja mietin, että luuleekohan tapaamisen toinen osapuoli, että väheksyn häntä tai esillä olevaa asiaa. Edessä on vuolaan anteeksipyynnön paikka – eikä se ole sanahelinää vaan sydämestä sanottu. Usein se toinen osapuoli ei pidä myöhästymistä edes mainitsemisen arvoisena asiana: näitä sattuu kaikille. Elämäähän sekin on, että on myöhässä ja toisinaan etuajassa tai tismalleen ajassa.
