Velesin yötä, samoin kuin halloweenia, vietetään lokakuun 31. päivän ja marraskuun 1. päivän välisenä yönä, ja niillä on yhteinen merkitys – yhteys elävien ja kuolleiden maailman välillä.
Halloween juontaa juurensa muinaiseen kelttiläiseen samhain-juhlaan, jota vietettiin noin 2 000 vuotta sitten nykyisen Irlannin, Ison-Britannian ja Pohjois-Ranskan alueella ja joka on levinnyt ympäri maailmaa.
Velesin yö oli rituaalinen ja vainajien muisteluun liittyvä juhla, kun taas halloweenista on tullut iloinen juhla, johon liittyy naamiaisia, kurpitsoja ja makeisia, ja sekin liittyy henkien saapumiseen. Halloweenia juhlitaan myös Ukrainassa. Molemmat juhlat symboloivat ihmisten yhteyttä tuonpuoleiseen maailmaan.
Velesin yö perustuu slaavilaiseen uskoon jumala Velesiin, joka oli henkien ja vaurauden suojelija. Tällä kertaa kerron Velesin yöstä isoäitini tarinoiden ja yliopisto-opintojeni aikana lukemani perusteella.
Velesin yö on yksi salaperäisimmistä ja vanhimmista tapahtumista slaavilaisten esikristillisessä kalenterissa. Sen juuret ulottuvat aikaan, jolloin ihmiset tunsivat erottamattoman yhteyden luonnonvoimiin, esi-isiin ja henkien maailmaan. Se on siirtymän yö – raja vanhan ja uuden vuoden, valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman välillä.
Juhlan nimi liittyy Velesiin, viisauden, runouden, rikkauden, magian ja karjan suojelijan jumalaan. Velesin uskottiin myös hallitsevan Navia, kuolleiden maailmaa, ja hänen yönään verhon sanottiin ohenevan maailmojen välillä. Muinaisten slaavien käsityksen mukaan juuri silloin esi-isien sielut tulivat tuonpuoleisesta vierailemaan jälkeläistensä luona ja vastaanottamaan heidän kunnioituksensa.
Syksyllä, lokakuun lopussa, kun maataloustyöt oli saatu päätökseen, isoäitini ja isoisäni ajoivat karjan navettaan ja valmistautuivat talveen. Tätä aikaa pidettiin vuodenkierron loppuna; luonto “kuoli” vain syntyäkseen keväällä uudelleen.
Isoäitini kertoi, että muinoin ihmiset sytyttivät kokkoja karkottaakseen pahat henget ja kunnioittaakseen valoisia voimia. Tulen äärellä laulettiin rituaalilauluja ja tuotiin Velesille uhrilahjoja: leipää, hunajaa, maitoa ja olutta. Talojen pöydille jätettiin osa ruoasta esi-isien sieluille, jotta he voisivat “aterioida”. Näin ilmeni usko suvun jatkuvuuteen ja sukupolvien välisen yhteyden tärkeyteen.
Erityisen tärkeässä asemassa olivat ennustukset. Nuoret heittivät seppeleitä veteen, sytyttivät kynttilöitä, kuuntelivat tuulta ja koirien haukuntaa saadakseen tietää tulevasta. Uskottiin, että juuri Velesin yönä avautuivat tiet tuonpuoleiseen, ja saattoi kuulla henkien ääniä. Samalla tämä vaati varovaisuutta: kieltojen rikkominen saattoi tuoda onnettomuutta.
Kristinuskon saapuminen muutti perinteitä
Kristinuskon myötä muinaiset pakanalliset juhlat menettivät vähitellen alkuperäisen merkityksensä, mutta eivät kadonneet. Kirkko liitti niihin omat päivänsä ja merkityksensä. Niinpä Velesin yö “sulautui” osittain Dimitrin lauantaihin, esi-isien muistopäivään lokakuun lopussa, sekä pyhäinpäivään ja vainajien muistopäivään marraskuussa.
Kansan muisti kuitenkin säilytti monia muinaisia piirteitä. Joissakin kylissä vielä 1800-luvulla talon isännät jättivät pöydälle ruokaa “vieraille tuonpuoleisesta”. Isoäitini teki samoin – hän jätti ruokaa pöydälle yöksi. Lapset kiersivät talosta taloon toivottaen talonväelle vaurautta. Tämä muistuttaa yllättävän paljon nykyistä “trick or treat” -perinnettä Halloweenissa – juhlaa, joka on kelttiläistä alkuperää mutta hengeltään lähellä Velesin yötä.
2000-luvulla kiinnostus esikristillisiin perinteisiin kasvaa. Velesin yö elpyy osana uuspakanuuden rituaaleja ja kansallista kulttuuria. Monissa Ukrainan kaupungeissa järjestetään teemafestivaaleja, rekonstruktioita ja folklori-iltoja. Ihmiset sytyttävät kynttilöitä, lukevat runoja ja jäljittelevät muinaisia rituaaleja – ei palvonnan vuoksi, vaan kokeakseen yhteyden juuriinsa.
Nykyihmiselle Velesin yö on muistutus elämän kiertokulusta, esi-isien kunnioituksesta ja sopusoinnusta luonnon kanssa. Se symboloi siirtymän hetkeä, jolloin kannattaa pysähtyä, vetää yhteen kulunut vuosi, kiittää läheisiä ja toiveikkaasti kohdata uusi vaihe.
Velesin yön ytimessä on paitsi mystiikkaa, myös syvää filosofiaa. Se on aika, jolloin pimeys ei ole vihollinen, vaan luonnollinen osa kiertokulkua. Ilman pimeyttä ei olisi valoa, ilman kuolemaa ei elämää, ilman menneisyyttä ei tulevaisuutta. Veles, rajojen jumala, muistuttaa: jokaisessa lopussa on alku.
Luulen, että juuri siksi Velesin yö on säilynyt vuosisatojen ajan ja jatkaa inspiroimista. Se muistuttaa meitä siitä, että muisti ei ole taakka, vaan voiman lähde. Kunnioittamalla esi-isiämme ja menneisyyttä vahvistamme itseämme nykyhetkessä ja rakennamme tietä tulevaisuuteen.
Svitlana Zubenko
