Musiikki on kulkenut ihmisen mukana jo muinaisista ajoista asti. Erityisen tärkeää se oli maaseudun elämässä – laulu ja soittaminen olivat aina läsnä: häissä, juhlissa, iltamissa. Ja vaikka nykyään olemme tottuneet tehdasvalmisteisiin soittimiin, ennen kaikki tehtiin käsin. Useimmiten puusta. Sillä puu on elävää, sillä on oma äänensä ja luonteensa.
Kylässämme, jossa isoäitini asui, eli mestari nimeltä Vasyl. Hänet tunnettiin paitsi meidän alueellamme, myös naapurikylissä. Hän osasi valmistaa soittimia: pillejä, rumpuja, lyyroja, viuluja sekä yksinkertaisia puisia rumpuja. Hänen soittimensa olivat erityisiä – ei vain ääneltään, vaan myös ulkonäöltään. Jokainen oli koristeltu kaiverretuin ornamentein: kukkia, lintuja, lehtiä, aaltoja. Koristeet eivät olleet pelkkiä somisteita – ne kantoivat mukanaan symboliikkaa ja mestarin sielua.
Isoäitini ei ollut muusikko, mutta rakasti kansanmusiikkia. Nuorena hän soitti rumpua. Rumpu näyttää pyöreältä puukehikolta, johon on pingotettu nahka. Joskus sivuille kiinnitetään pieniä metallisia kelloja, jotka helisevät soiton aikana. Ääni syntyy, kun nahkaa lyödään erityisellä kapulalla – se voi olla puinen tai kääritty kankaaseen tai nahkaan pehmeämmän äänen saamiseksi.
Isoäidin rumpu oli juuri Vasyl-sedän tekemä. Kehys oli päärynäpuusta, suora ja sileä. Reunoja kiersivät kaiverretut viinilehdet. Kun pitää sitä käsissään, tuntuu kuin pitäisi hallussaan jotain enemmän kuin soitinta, palan historiaa. Rummun nahka oli tehty vuohennahasta. Se liotettiin huolellisesti, pingotettiin ja kuivattiin. Oli tärkeää, ettei nahassa ollut ryppyjä, sillä silloin ääni ei olisi puhdas.
Rumpujen lisäksi Vasyl-setä teki pillejä. Se on yksi vanhimmista puupuhaltimista. Hän valmisti niitä syreenistä tai vaahterasta. Ennen pillin valmistusta puun piti kuivua luonnollisesti, joskus vuosia. Sen jälkeen poistettiin ydinpuu, tehtiin sävelreiät, ja yläosaan mestari kaiversi kuvioita – tähtiä, viljan tähkiä, aaltoja. Pilli ei ollut vain soitin, vaan myös lahja, jota säilytettiin vuosikausia.
Toinen monimutkainen soitin oli lyyra. Se on kielisoitin, jota soitetaan pyörittämällä kampea. Sisällä on pieni puinen pyörä, joka hankaa kieliä ja tuottaa äänen. Lyyra on hyvin herkkä soitin. Sen valmistukseen tarvitaan resonanssipuuta – kuusta, vaahteraa tai lehmusta. Vasyl-setä valitsi puun aina itse. Hän meni metsään, koputti runkoa, kuunteli. Sillä puun täytyy ”laulaa”. Jos puu vaikenee – soitinta ei synny.
Hänen soittimensa olivat tunnettuja ja arvostettuja. Jokaisessa niistä tuntui mestarin kädenjälki. Yksikään työ ei ollut samanlainen: jokaisella rummulla, pillillä tai lyyralla oli oma luonteensa. Ne ikään kuin hengittivät. Ja mikä tärkeintä – jokaisessa soittimessa oli pala sielua, jonka mestari oli käsillään siihen jättänyt.
Aikana, jolloin yhä useammat asiat valmistetaan koneilla, käsityö saa erityisen arvon. Mestarin tekemä soitin on aina lämpimämpi, aidompi. Sillä puu on elävä – ja se osaa puhua. Tarvitsee vain osata antaa sille ääni.
Svitlana Zubenko
