Tänään, ennen kahvipäivää, joka on 1. lokakuuta, join aamulla kahvia ja muistelin, miten vietimme tätä päivää toimistolla ennen sotaa. Oli paljon naurua, tuoreen keitetyn kahvin aromia ja lämpimiä keskusteluja lounastauolla. Muistin myös oman kahvikuppini, kun kävin kesällä Ukrainassa ja kotikaupungissani. Ne hetket ovat erityisen arvokkaita.
Lääkärien kielloista huolimatta en pysty kieltämään itseltäni yhtä pientä mielihyvää, joka on kulkenut mukanani koko elämän: kahvin makua. Ennen join sitä monta kertaa päivässä, mutta nyt se on vain yksi kaikkein arvokkain kuppi – aamukahvi, ja se on minulle ylellisyyttä. Kaikki on tärkeää: valmistusprosessi, kuppi, josta juon, ja paikka, missä sen juon.
Tämä kahvi on todellinen rituaali. En pidä kahvikoneessa tai keittimessä valmistetun kahvin mausta. Keitän kahvin pannussa, kuten isoäitini teki. Laitan pohjalle kaksi lusikallista jauhettua kahvia, joskus fiiliksellä ripauksen kardemummaa, kaadan kylmää vettä ja pidän pannun hiljaisella lämmöllä. Seuraan tarkasti: heti kun kahvi alkaa nousta, otan pois, annan sen “asettua” vähän, ja laitan takaisin tulelle. Näin kolme kertaa. Sen pitää “hengittää”, kuten minä tuona hetkenä. Ja vasta sitten kaadan lempikuppiini. Tavallisesti täällä Suomessa istahdan ikkunan ääreen ja otan ensimmäisen siemauksen. Se on enemmän kuin kahvia. Se on osa minua. Ja ikkunan ulkopuolella hiljaisuus ja rauha, jota harva huomaa ja harva arvostaa. En vain juo juomaani, vaan elän sitä rauhan hetkeä, arvostaen jokaisen sekunnin.
Kun vielä olin kotona, ennen täysimittaista hyökkäystä, rakastin juoda kahvia kahvilassa, joka oli lähellä kotiani. Siellä kahvi valmistetaan maukkaimmaksi – perinteisesti pannussa.
ON kulunut viikko siitä, kun saavuin kotikaupunkiini: pieneen, kodikkaaseen, melkein provinssimaiseen. Täällä kaikki on niin tuttua, että satuttaa: tiet, joilla juoksin lapsena, lehmukset, jotka kaartuvat aitojen yli, omenapuut, istutettuina teiden varrelle, mukulakivikadut, rakennukset, vanhat penkit, joilla yhä istuvat samat naapurit. Kaikki on ikään kuin sama, mutta…
Tänä aamuna menin myös lempikahvilaani. Aamulla kaupunkini elää. Kahvilat ja kaupat ovat auki, ihmiset kiirehtivät töihin. Puistossa lapset jo leikkivät pallolla. Joku ulkoiluttaa pientä koiraa. Joku istuu hiljaa penkillä. Kaikki näyttää melkein kuin “ennen”. Mutta tämä on “aikana”.
Ilma tuoksuu aamun raikkaudelta, mutta hiljaisuus helisee ilmassa vihan varoituksesta.
Kaupunkini on noin 80 kilometrin päässä rintamasta, mutta sota kuuluu täällä. Ei räjähdysten takia, vaikka niitäkin on. Ei sirpaleiden. Vaan ilman mausta. Katseista. Tottumuksesta katsoa taivaalle.
Jokainen ilmavalvontahälytys on kuin aallon murskaus. Se pysäyttää kadun liikkeen. Joku vain kuuntelee, joku ei enää reagoi. Mutta sisäinen tutka on kaikilla päällä. Ihmiset ovat oppineet erottamaan “meidän” äänet “heidän” äänistä. Tämä on sodan uusi lukutaito. Minäkin osaan jo. Et opi sitä tietoisesti, se vain tulee osaksi kehoa, lihasmuistia.
Istuin lempikahvissani, suuret varjot suojelivat minua taivaalta. Tilasin kahvin, nautin lämmöstä ja rauhasta heinäkuun aamussa. Ja yhtäkkiä ilmavalvontahälytys. Ihmiset jäävät paikalleen muutamaksi sekunniksi. Katseet ylöspäin. Minäkin katson taivaalle. Siellä kaksi dronea. Ei meidän. Matalalla, hiljaa, kuin petoeläimet, jotka etsivät kohdetta. Hetkessä kaikki alkavat liikkua: joku kotiin, joku suojaan, ja joku vain jatkaa sitä, mitä oli tekemässä ennen hälytystä.
Otan mukin ja menen kahvilan kellariin. Juon kahvin loppuun täällä betonikattojen alla, himmeässä valossa. Vielä kuuma… mutta kellarissa kaikki muuttuu, kahvin maku täällä on erilainen. Ei sellainen kuin kahvilassa tai ikkunan vierellä keittiössä. Se on kitkerämpi, kuin totuus, jonka nielee ilman sokeria.
Istahdan kylmälle tuolille ja lämmin muki käsissä tuntuu ainoalta elävältä asialta. Maailma pääni yläpuolella on tukahdutettu betonikatolla, kuin joku olisi sammuttanut suuren elämän huminan.
Kuuntelen, hiljaisuus ei ole täällä tyhjää, se on sakeaa. Kaukaa kuuluu ääniä, jyskettä ylhäältä… Ammuttiin… Kyllä, meidän joukkomme ampuivat alas vihollisten droneja. Mutta hälytys jatkuu edelleen, joten olen vielä täällä, kellarissa. Yhtäkkiä kuulen hiljaista puhetta ja ymmärrän, että en ole yksin kellarissa. Tähän asti minusta tuntui, että olen täällä yksin lämpimän kahvini kanssa, josta on jäljellä vain vähän, ja mukin lämpö on aivan kohta katoamassa.
Tämä kontrasti rauhan ja kovuuden todellisuuden välillä on kivulias. Mutta juuri se on ukrainalaisten tämänhetkinen elämä.
Muistamme, millaista oli ennen sotaa. Mutta vielä enemmän: opimme elämään sen kanssa, mikä on. Mutta julma sota, eivätkä mikään paksut betonikatot kellarissa hiljentää rakkautta kahviin, elämään, kotiin, Ukrainaan, jota niin haluaa saada takaisin sodasta.
Svitlana Zubenko
