Lappajärvellä Lähellä ihmistä -seminaaria vetänyt terapeutti, kouluttaja ja pastori Petri Välimäki sai osallistujien silmäkulmaan kyyneliä. Yksinäisyyden, hylätyksi ja kiusatuksi tulemisen kokemus on jättänyt moniin syvät haavat, jotka vaikuttavat elämässä vuosikymmentenkin päästä. Vaikka kukaan ulkopuolinen ei tietäisi, sisäiset tunne-elämän haavat syövät ja uuvuttavat ihmistä, jopa vakaviin seurauksiin saakka. Jokainen meistä tarvitsee toisia ihmisiä. Yhdenkin ihmisen pysähtyminen kuuntelemaan, olemaan läsnä ihan arkisessakin tilanteessa, voi avata patoja ja saada ihmeitä aikaan. ”Ollaanko enkeleitä toisillemme” lauloi Jope Ruonansuu aikoinaan. Emme tarvitse terapeutin tai psykologin koulutusta tai täydellistä omaa elämää ollaksemme enkeleitä toisille ihmisille! Umpikujaan ajautunut tai elämänhallinnan menettänyt ihminen ei kaipaa ”ota itseäsi niskasta kiinni” viisastelua, moraalisaarnoja tai ulkokultaisia uskonnollisia neuvoja. Hän kaipaa ihmistä, jolla on silmät, ja ennen kaikkea korvat – avoinna kuuntelemaan, olemaan läsnä, näin jakaen toisen taakkaa.
Näin syksyllä järven yllä on usein aamuisin sakea sumuverho. Sen läpi ei näy mitään, ei taivasta, ei kaunista maisemaa, vain kaikki peittävä sumu. Kun tietää, että sumun takana on oikeasti mitä mahtavin maisema, ei hetkellinen sumu saa mieltä surulliseksi. Kun ihmisen itse- ja omanarvontunne on matala, hänen sisimpänsä arvokkuus ja ainutkertaisuus on piilossa kuin sakeassa sumussa hänen omalta ymmärrykseltään. On sykähdyttävää aurinkoisena päivänä katsella hetki hetkeltä, kuinka aurinko ottaa vallan sumusta, ja lopulta eteen avautuu kaunis maisema kaikkine eri väreineen ja yksityiskohtineen! Olemalla läsnä olevia ja armahtavaisia sillekin läheiselle, joka ei ehkä miellytä silmäämme, arvomaailmaamme tai ideologiaamme, tai joka järjellisen ajattelumme pohjalta näyttää itse aiheuttaneen itselleen ongelmansa, olemme auringonsäteitä: usein tietämättämme, kanssaihmiselle, ihmisenä ihmiselle. Monissa tilanteissa konkreettinen pienikin auttaminen, rahallisesti, tai työapuna, voi olla käänteentekevää.
Menneen kesän aikana kuoli minulle kaksi merkityksellistä ihmistä vain 50-vuotiaina. Kuoleman kohdatessa on luovuttava, päästettävä irti. Oma tai läheisen vakava parantumaton sairastuminen aiheuttaa kivuliaan luopumisprosessin. Koko elämänkaaremme on luopumista. Ajan kuluessa joudumme luopumaan lapsuudesta, nuoruudesta, voimistamme, terveydestämme, joskus omaisuudestammekin, ehkä vanhasta kodista, puolisosta. Kuolema tulee meiltä lupaa kyselemättä, mutta on myös asioita, joista voimme valita luopua tai pitää kiinni. Saatamme pitää kiinni jostain tavarasta, esineestä, joka ennen toi iloa, mutta on muuttunut tarpeettomaksi. Saatamme pitää kiinni haaveista ja unelmista, mitkä ovat lohduttaneet ja auttaneet vaikeiden aikojen yli. Joskus kieltäytyessämme luopumasta jostain, jota emme enää tarvitse, saatamme kantaa turhaa taakkaa.
Televisiostakin tutut himohamstraajat ovat sitoneet haavansa ja tunne-elämänsä tavarapaljouteen, ja tavaroista luopuminen pakon edessä tuntuu kipeältä. Usein luopuessamme vanhasta, saamme uusia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia. Luopuessamme pienemmistä asioista elämässämme harjaannumme kestämään suurempia luopumisia ja yllättäviä vastoinkäymisiä ja hyväksymään oman kuolevaisuutemme.
Tiina Kiviaho
