Aisaparin alueen kyliä nyt kohta yhdeksän kuukautta kolunneena olen saanut tutustua monenlaiseen kylä- ja nuorisoseurantaloon ja keskustella niissä kokoontuvien ihmisten kanssa. Ja kyllä täytyy sanoa, että hyvin ovat kylillä ottaneet vihreähkön hanke-eläimen vastaan – paikkoja on esitelty ja monesti tuli jo mieleeni, että mitähän tekoa täällä oikein kyläaktivaattorilla oikein on, kun toimintaa on jo laajalti ja uusia, toinen toistaan hulvattomampia ideoita löytyy ripakopallinen!
On tietenkin myös toisenlaisia kyliä. Niitä, joissa tuskaillaan liian vähillä voimavaroilla ja ihmetellään, kun ketään ei saa enää mihinkään osallistumaan. Ei tehoa lahjonta tai kiristys, eikä oikein rukoilukaan! Olen yrittänyt antaa ohjeeksi lähestyä otollisia uhreja henkilökohtaisesti ja houkutella jollain konkreettisella, yksittäisellä pienellä tehtävällä, vaikka talkookahvien keittämisellä tai porraspään harjaamisella. Joskus tällainen vaivihkaa hivuttaminen onnistuu, yleensä ei. Sitoutumista pelätään, sehän se ongelma tuntuu olevan kaikessa vapaaehtoistyössä, että jos antaa pikkusormen niin viekö se koko kätösen?
Ja viehän se – kätösen lisäksi ihan koko ihmisen. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi kun se on aika usein ihan mukiin menevää ajanviettoa – yhtäkkiä sitä vaan huomaa, että kotoilu on yliarvostettua! Ja kun on käynyt jotain tekemässä yhdessä muiden kanssa, yhteisen hyvän eteen, on kuin panisi rahaa pankkiin!
Joskus yhteisten asioiden hoitaminen voi viedä liikaa voimia, etenkin jos porukkaa ei saada talkoisiin tarpeeksi. Hommat tahtovat jäädä makaamaan tai rutiinitehtävät kasautuvat parille – kolmelle ahkerimmalle. Ylikuormittuneet palavat loppuun ja sillat poltetaan takana sen jälkeen, kun ei enää jakseta edes yrittää setviä tulehtuneita suhteita kyläläisten kesken. Ihmiset näitä hommia tekevät ja joskus väärä sana väärässä paikassa aiheuttaa närää ja joskus sitä on vaan sillä tuulella, että ikään kuin haluaakin ymmärtää väärin toisen sanomiset.
Se, että kyläaktiivien keski-ikä on lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä ei sinänsä ole ongelma, jos ollaan jo hyvissä ajoin tulevaan sukupolvenvaihdokseen edes jollain tasolla valmistauduttu. Joskus vaan tuntuu, että vanha polvi ei oikein luota nuorempien taitoihin ja hieman liiankin mustasukkaisesti pidetään entisistä tavoista kiinni. Ihan vinkkinä vaan, että kahviopöydän järjestäminen eri tavalla kuin viimeiset 20 vuotta, ei välttämättä ole merkki kapinasta kyläseuran keittiöpuolella vaan kyse voi olla siitä, että ei vaan ole hoksattu kysyä. Ja voihan olla, että joskus nuori polvi tietääkin jotain paremmin kuin me, jotka olemme tottuneet vääntämään asiat turhankin monimutkaisesti?
Kylätoiminnassa pätee ihan saman lainalaisuudet kuin yleensä elämässä: Muista nesteytys, sokeri- ja suolatasapaino sekä hyvät käytöstavat. Asioista pitää aina pystyä keskustelemaan kaikkien kanssa, eikä lähtökohtaisesti pidä ajatella toisesta pahaa.
Hyvää loppukesää kaikille talkootöitä paiskiville ja muistetaan osallistua myös naapurikylän järjestämiin tapahtumiin, yhdessä olemme enemmän!
Eija Pippola, Aisaparin kyläaktivaattori
