Sanonta liittyy tilanteeseen, jossa pitää yhdessä ponnistaa voimansa äärimmilleen, venyä, olla sitkeä ja yleensä punnata elämää eteenpäin huolimatta siitä, että väsyttää ja kaikki tuntuu vastustavan. Sanojaksi muistan mummuni, mutta on hyvin mahdollista, että myös muut lapsuuteni kunnianarvoisat emännät käyttivät tätä ilmaisua.
Jätän kielitieteilijöiden selvitettäväksi sen, mikä tuo viimeinen toppura on ja missä se ensimmäinen toppura on, joka on jo käytetty. Lapsena ymmärsin sanonnan ennakoivan sitä, että nyt ollaan perunapellolla vähän pidempään ja asia on ratkaistu. Keski-ikäisenä kesäasukkaana haluan nähdä mummun sanonnassa syvempää ulottuvuutta, mummu ilmensi sanoillaan resilienssiä.
Sana toistuu useissa yhteyksissä: siitä kuulee asiantuntijoiden puheissa ja sitä tavoitellaan strategia-asiakirjoissa. Laajasti tulkittuna resilienssillä tarkoitetaan yhteiskunnan ja yksilön kykyä kestää häiriöitä, sopeutua muutoksiin ja jatkaa toimintaa tarvittaessa sopeutetulla tavalla. Vaikeuksien ei anneta pysäyttää toimintaa – samankaltainen ajatus on toisen usein kuullun sanan, kokonaisturvallisuuden, ytimessä. Yksilöinä ja yhteiskuntana emme toimi sillä oletuksella, että kaikki sujuu hyvin. Varaudumme ennakoituihin ja ennakoimattomiin häiriötilanteisiin yhdessä.
Haluan ajatella, että resilienssi on vain hieman hienompi ilmaisu sille, mitä täällä kotiseudulla on yhdessä tehty jo satoja vuosia ja tehdään yhä. Suurissa ja aikaa vievissä hankkeissa turvaudutaan yhteiseen tekemiseen, talkoisiin. Lapsuudessani talkoohenki näkyi esimerkiksi navetan perustusten valutöissä, joihin lähes kaikista kylän taloista osallistuttiin. Suuri osa kylän viljoista puitiin yhteisellä puimurilla muutaman päivän aikana toisia auttamalla – kaikilla oli yhteinen tavoite saada sato korjattua hyvän sään aikana. Nykyään talkoohenki, yhteisöllisyys, näkyy täällä esimerkiksi kyläyhteisöjen teemaviikkoina, sähkökatkojen aikaisena voimakoneen lainaamisena, kulttuuritapahtumien järjestämisenä ja vaikkapa naapurin vanhuksen luona käymisenä.
Olen nykyisen tehtäväni osana kiertänyt useissa yleisötilaisuuksissa puhumassa turvallisuusaiheista. Keskusteluosuuksissa toistuu jatkuvasti kysymys siitä, mitä yksittäinen kansalainen voi tehdä yhteisen turvallisuuden eteen. Tämä on suomalaisen resilienssin ydintä – ollaan valmiina kantamaan kuormaa yhdessä, kukin voimiensa mukaan. Maailma muuttuu, mutta ihmisten perustarpeet turvallisesta elämästä eivät muutu. Silloin kun tulee vaikeaa, on hyvä katsoa ensimmäiseksi ympärillensä. Mitä minä voin tehdä?
Jussi Viinamäki,
Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitoksen johtaja
