Muutin takaisin Lappajärvelle jouluna 2020 asuttuani parisen kymmentä vuotta muualla. Nyt vietän kuudetta kesää kotiseudulla, kotikylässä ja olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen kotiinpaluusta.
En muista teimmekö lapsuudessani ja nuoruudessani perheen kesken paljon retkiä naapurikuntiin. Järviseutu ei tullut kotiympyröitä, Vimpelin serkkujen luona kyläilyjä ja Alajärven soittotunteja kummemmin tutuksi lapsena. Olen 90-luvun laman lapsi, ja se näkyi myös perheessämme. Vanhempamme tekivät kovasti töitä antaakseen meille neljälle lapselle parhaan mahdollisimman elämän. Reissasimme siis vähän, mutta ne olivat sitäkin ikimuistoisempia reissuja. Joinakin kesinä kävimme Särkänniemessä Kraatterisukeltajien asuntoautoksi remontoidulla vaaleansinisellä linja-autolla Römpällä. Noille reissuille lähti joskus mukaan serkut tai naapurin lapsetkin, sillä Römpässä mahtui yöpymään ainakin tusina kakaroita aikuisten kanssa.
Aika kului vedessä loiriessa
Lapsuuteni ja nuoruuteni kesät vietin siis pääosin Lappajärvellä Tupsulassa. Pitkät kesäpäivät kuluivat naapurin lasten kanssa Salmensillalla ja Torpanmäellä uidessa. Joskus uimaan lähdettiin suoraan aamupalalta, kun naapurin Perttu oli ovilla jo kukon laululta. Toisinaan ajantaju unohtui uimassa ollessa, ja sisarukset tai vanhemmat joutuivat hakea meidät kotiin. Usein pidimme kuitenkin pakolliset ruokatauot pari kertaa päivässä. Pyöräilimme kotiimme noin kilometrin matkan tankkaamaan, jonka jälkeen tunnin mittainen pakkolepo taittui kirjaa lukien, leikkien, kotipihassa teltassa tai naapurin asuntoautossa korttia pelaten. Edes pilviset, viileät tai sateiset päivät eivät saaneet meitä lapsia pysymään poissa järvestä. Salmensilta oli paras paikka uida, ja on edelleen, sillä siellä ei tarvitse kahlata, vaan saa hypätä suoraan laiturilta järveen.
Hypimme pellehyppyjä, pommeja, opettelimme hyppäämään pää edeltä, uimme ja sukelsimme kilpaa, hypimme laiturin tolpilta, joskus sillalta ja jopa sillan kaiteelta. Sillan alla vettä on kuitenkin hyvin vähän, joten piti osata hypätä niin, ettei riko paikkoja: veteen osuessa jalat piti vetää välittömästi leukaan, ja kun jalkapohjissa tuntui pohja, ponkaista nopeasti ylös. Joskus kivistä tuli pieniä raapuuksia, mutta en muista, että kukaan lapsista olisi koskaan itseään suuremmin loukannut sillalta tai laiturilta hyppiessä. Mutta lapsen muisti on rajallinen ja aikuiseksi kasvaessa muistot muuttuvat ja niistä tulee kultaisempia.
Kesällä 1988 Lappajärven vesi oli korkealla ja koko Salmensillan laituri oli veden peitossa. Kraatterisukeltajat sukelsivat Salmella, ja me lapset olimme tietenkin mukana.
Saaressa uitiin, syötiin, uitiin, saunottiin, uitiin ja uitiin
Joskus lapsena tempaisimme ja ajoimme Kirkkorantaan asti. Siellä mukavaa oli hiekkaranta ja vedessä loiriminen, mutta muistan pitäneeni uimarantaa tylsänä. Koska siellä ei voinut hyppiä. Kävimme myös aika usein Torpanmäellä. Siellä oli mukava matala hiekkapohjainen ranta, jossa oli mukava kekkuloida. Joskus veimme sinne kumiveneenkin kävellen venettä pään päällä kantaen. Sen uimareissun edestakaiset matkat olivat kuumana kesäpäivänä hiekkatiellä paljan varpain kulkien tuskastuttavan pitkiä. Mutta Salmen siltaa parempaa uimapaikkaa ei ollut. Hyvänä kakkosena tuli sukumme mökkiranta Kannus-saaressa. Jos kesäpäivät mantereella meni pääosin uidessa, niin saaressa päiviin ei muuta mahtunutkaan. Kiersimme saarta rantoja myöten, kahlaamalla, joskus jopa uimalla, itse rakennetulla lautalla ja soutelemalla. Uimme omassa rannassa pohjoisen kovalla myrskyllä, enon rannassa etelän myrskyllä. Rakastin myrskyjä ja isoja aaltoja. Pesimme saaren edessä olevaa Lokkikiveä, joka oli nimensä mukaisesti kyllästetty lokin p**kalla. Ihme että kukaan ei koskaan sairastunut salmonellaan. Saaressa syötiin ja uitiin, saunottiin ja uitiin, kalastettiin, uitiin, syötiin ja saunottiin. Ja joskus luettiin.
Marjareissulla Tuikassa kastui aina saappaat
Tupsulassa oli 80–90-luvulla paljon lapsia. Kaikilla meillä sisaruksilla oli useita oman ikäisiä kavereita. Uimareissuilla, eikä muissakaan leikeissä ollut koskaan aikuisia mukana. Oli itsestään selvää, että pidimme toinen toisistamme huolta, ja aina kun oli isompia paikalla, he katsoivat pienempien perään. Joskus Salmensillalla kävimme, toivottavasti leikkimielistä mittelöä kärnäläisten kanssa. Kärnän pojat olivat jännittäviä, vieraita toisesta maailmasta, sillä he kävivät kyläkoulua omalla saarellaan ja me tupsulalaiset kävimme ala-asteemme kivi- ja keskikoululla. Yläasteella, valkoisessa tiilikoulussa Kärnänkin pojat tulivat lopulta tutuiksi.
Uimisen lisäksi lapsena kesät kuluivat urheilu- ja pesäpallokentällä, lähiympäristössä leikkien, erilaisia pelejä pelaten, ja iltojen pimetessä tuikkusta vesitornin metsässä leikkien. Ja miten milloinkin ulkona aikaa viettäen. Muistan, että olin aina ulkona. Paitsi joskus sateella ja ukkosella tai pilvisenä ja viileänä päivänä hautauduin kirjan kanssa sänkyyn, telttaan tai Römppään. Mutta ei sade eikä ukkonen haitannut lasten leikkejä. Päinvastoin. Heinäkuun ukkosilla naapurin oja täyttyi vedestä ja kuinka ollakaan, siinä Pertun kanssa uimme ukkosen jylistessä ympärillä. Lapsena en pelännyt mitään. En uimista, hukkumista, ötököitä, ukkosta tai pimeää. Koko maailma oli yksi suuri ihme ja jokainen päivä uusi suuri seikkailu.
Keskikesän ja alkusyksyn suurimpia seikkailuja olivat myös marjastusreissut. Äitini on aina ollut kova keräämään metsämarjoja ja sieniä, ja se taito on periytynyt meille lapsille. Ehkä osittain juuri niiden marjastusseikkailujen vuoksi. Meillä oli vakipaikka Tuikassa, soramontun lähistöllä. Siellä oli parhaimmat marja-apajat ja lapsille ehdottomasti parhaimmat leikkipaikat. Ennen leikkejä piti kuitenkin kerätä oma osuutensa marjasaaliista. Meillä lapsilla oli pieni kuppi, joka piti kerätä täyteen ennen kuin sai ruveta leikkimään. Kuppi oli hyvin pieni, tavallinen kahvikuppi tai puolen litran mitta, mutta se tuntui yhtä isolta kuin nykyään 10 litran ämpäri. Ja sen pienen kupin täyteen keräämisessä tuntui menevän ikuisuus. Mutta se johtui vain ja ainoastaan siitä, että malttamattomalla lapsella oli kiire leikkimään.
Marjastusreissuilla mukana oli usein äidin sisko ja veljen kavereita. Aikuiset keräsivät marjoja jossain metsässä, veli kavereineen leikki pyssy- ja sotaleikkejä hiekkakuopilla ja minä leikin mukana, marjastin aikuisten kanssa tai leikin itsekseni. Sammalpeitteiset kivet olivat metsän kivimenninkäisiä, juttelin puissa laulaville linnuille ja ympäröivät puut kertoivat minulle tarinoita. Muurahaisten ja muiden maa-asukkien touhuja seuratessa vierähti tovi. Mutta kaikista parhainta oli soramontun vesikuopissa loiriminen. Ei varmaan ollut yhtään metsäreissua, etteikö minulla olisi mennyt saapasvarresta vesi. Ja taisin uidakin kerran jos toisenkin. Noilta reissuilta on perheellemme jäänyt muistoksi huudahdukset ”Äiti, Maija ui!”, ”Maijalla meni saapasvarresta vesi” ja ”Maija mulahti!”
Punaisten kumisaappaiden varresta solahti vesi sisään kerran jos toisenkin. 90-luvun tavaramerkkini oli keskellä päätä sojottava ponnari. Liekö Pikku Myy ollut esikuvana.
”Äiti, saapasvarresta meni vesi!”
Lapsuuden maisemissa kultaiset muistot
Palattuani Tupsulaan, olen viettänyt kesäni samoissa lapsuuden maisemissa, samoja parhaita kesätouhuja tehden. Olen pyöräillyt Alexeionille lukemaan ja uimaan Torpanmäelle silloin kun siellä vielä oli laituri. Salmensillalla käyn edelleen uimassa ja veljenpoikien kanssa onkimassa. Marjat ja sienet kerään edelleen vakipaikoilta Tuikasta, mutta seikkailijaluonteeni takia, olen löytänyt myös uusia paikkoja. Olen kolunnut lähes kaikki metsäautotiet Söyringistä Kortesjärvelle ja Tuikasta Evijärvelle päin, metsäautoteitä Tarvolasta ja Matinharjusta, joitain Kauhavantieltä, Särkiniemestä ja Koskelastakin. Metsäautotiet jäävät muistiin parhaiten, kun niiltä löytyy joku saalis. Yksi tie ja mutka on mielessä, kun auton ikkunasta näin ojanpientareella valtavan kanttarellisaaliin. Jos pitäisi kartalta näyttää missä paikka on, en ainakaan heti osaisi, mutta tiedän miltä metsäautotieltä sinne pääsee ja mistä risteyksestä on käännyttävä.
Sieni- ja marjastusreissujen lisäksi olen tutustunut Lappajärven retkeilykohteisiin, joita en ennen tiennyt olevankaan. Vanhavuori, Ammeskallio, Lainekallio, Tapolanvuori ja Hanhivuori ovat tulleet tutuiksi vasta aikuisena. En muista, että olisimme näissä retkikohteissa lapsena käyneet. Ja koska halajan aina uusia kohteita ja seikkailuja, monet naapurikuntienkin retkeilykohteet ovat tulleet tutuiksi. Onneksi on vielä monia paikkoja koluamatta. Hämmästelen sitä, miten hieno luonto meillä täällä Järviseudulla onkaan. Ei tarvitse lähteä merta eemmäksi kalaan, vaan voi viettää kesän lähialueella retkeillen ja luonnosta nauttien.
Maija Perälä
Veljenpoikien kanssa kalareissulla Salmensillalla kesällä 2025.
