Piipahdin taannoin ystäväni kanssa Tampereella kuuntelemassa mielenkiintoisia luennoitsijoita. Lauantain luentojen jälkeen meillä oli edessä kokonainen vapaa ilta. Tampereen yöelämä nurkan takana, kodin askareet ja velvollisuudet satojen kilometrien päässä.
Olimme vapaita tekemään aivan mitä tahansa.
Niinpä hautauduimme hotellihuoneeseen. Kaivoimme kutimet esille, vedimme villasukat jalkaan ja kaadoimme lasilliset viiniä. Kertakaikkisen ihanaa! Samoin se, ettei tarvinnut lähteä mihinkään.
Viikonlopun aikana valmistui villapipo. Samalla matkalla ostin ensimmäiset likinäkölasini. Ajattelin, että tätäkö se nyt on, se paljon parjattu keski-ikä?
Olin kuvitellut, että se ilmoittaisi tulostaan jotenkin näyttävämmin. Suurena elämänkriisinä tai pakonomaisena tarpeena takertua nuorekkuuteen. Ehkä kohtuuttomana ahdistuksena ulkoisista muutoksista. Joka tapauksessa odotin jotain dramaattisempaa kuin neuloosi ja silmälasit.
Ei tullut isoa kriisiä. Tuli suuria iloja pienistä asioista.
Vastavaihdetut lakanat. Villasukat. Takkatuli. Käsityöt. Kirjat. Kulttuuri. Luonto. Hiljaisuus. Aamukahvi.
Parasta on tunne, että oma elämä kelpaa tällaisenaan. Ihan tavallisena.
Ei ole tarvetta tavoitella täydellisyyden illuusiota, ainoastaan terveyttä ja tasapainoa.
Joten seuraavan kerran, kun näet keski-ikäisen hautautuneena sohvannurkkaan kirja tai käsityö nenän edessä, älä ajattele, että hän olisi menettänyt kyvyn iloita. Tiedä, että hän on juuri siellä missä haluaakin olla.
”Nuoruudessa opimme, keski-iässä ymmärrämme.” -Tuntematon
Johanna Korkea-aho
