Serbialainen Rebeka Božović (o.s. Srbinović) palasi heinäkuussa 2026 Evijärvelle ja Kortesjärvelle ensimmäistä kertaa 30 vuoteen. 35 vuotta sitten alkanut vaihtovuosi loi ystävyyssuhteita, jotka ovat kantaneet läpi elämän.
Olen Helsinki-Vantaan lentoasemalla vastassa siskoani Rebekaa, joka tuli perheeseemme vaihto-oppilaaksi 35 vuotta sitten. Rebekan lento on myöhässä. Mietin, miten reagoin, kun näen Rebekan. Edellisestä vierailusta on kulunut 30 vuotta. Silloin tässä samassa paikassa purskahdin itkuun, joka ei meinannut lakata ollenkaan.
Odottaessani huomioni kiinnittyy pitkiin naisiin sinivalkoisissa urheiluasuissa. Tunnistan koripalloilija Avak Kuierin. Koripallosta tulisi myöhemmin puhetta, sillä Serbia on lajissa suurmaa, jonka Suomi voitti miesten EM-välierissä 2025.
Lopulta Rebeka saapuu. Näen ensin hänen miehensä Nicolan, tutuille Kolyan, jonka tapasin ensimmäisen kerran Rebekan häissä Belgradissa, sitten 12-vuotiaan pojan Dimitrijen, joka on tuttu vain kuvista, sekä vihdoin Rebekan, joka ei tunnu muuttuneen lainkaan. Halaamme, en itke, vaan nauramme.
”Odotin tätä liian kauan. Liian, liian kauan. Olen kaivannut Suomea, suomalaista perhettäni ja ystäviäni. Jotenkin sydämeni asettui paikoilleen heti saapuessani.”
Paluun jälkeen sodan vuodet Belgradissa
Rebeka asui perheessämme vuosina 1990–91. Vaihtovuotensa päätteeksi hän kirjoitti matematiikan ja englannin sekä sai suomalaisen ylioppilaslakin. Koska äitini ja isäni, Seija ja Juhani Viitala, puhuivat Rebekan kanssa suomea, hän oppi kielen jo ensimmäisen syksyn aikana. Äiti ja isä olivat silloin vain 40-vuotiaita, nuorempia kuin me nyt. Sen jälkeen vanhempani toimivat tukiperheenä Uudesta-Seelannista ja Bosnia-Herzegovinasta tulleille tytöille.
Rebeka palasi Belgradiin juuri ennen kuin entinen Jugoslavia alkoi hajota ja sota syttyi. Seuraavina vuosina yhteys Suomeen säilyi myös sodan keskellä. Rebeka soitti meille ja kysyi, mitä Suomen televisiossa sodasta kerrottiin. Hän puhui puhelimessa suomea, koska epäili, että puheluita voitiin kuunnella. Pommitusten aikana hänen perheensä nukkui päivisin ja valvoi öisin.
Sodan ja poliittisten muutosten keskellä Rebeka lähti mukaan politiikkaan ja demokraattisten muutosten ajamiseen. Hän opiskeli Belgradin yliopistossa japanin kieltä ja eteni myöhemmin Belgradin kaupunginvaltuuston varapuheenjohtajaksi. Poliittisen uransa aikana hän tapasi myös Sauli Niinistön ja pääsi yllättämään tämän puhumalla suomea: ”Luulin, että olet vakooja”, vitsaili hämmentynyt Niinistö Rebekalle.
Politiikan jälkeen Rebeka työskenteli kymmenen vuotta pakkausjätteiden kierrätyksen parissa. Nykyään hänellä on Belgradissa oma auktorisoituja käännöksiä tarjoava yritys, ja hän toimii englannin ja japanin kielen tuomioistuimen valtuuttamana kääntäjänä. Elämään on tullut myös oma perhe: aviomies Kolya ja poika Dimitrije.
”Ihmiset täällä ovat terveitä ja hyvinvoivia”
Nyt, 35 vuotta myöhemmin, palaamme Evijärven lukiolle. Rebeka kulkee samoja käytäviä vieraan sijasta vanhana tuttuna. Hän löytää oman luokkansa ja ikkunan, jonka vieressä istui koulupäivinä. Tai nukkui, hän tunnustaa nauraen. Hän kertoo, ettei luokasta tuolloin löytynyt montaa rohkeaa, jotka uskalsivat puhua hänelle. Riku Laukkonen oli se poika, joka kysyi joka aamu, mitä kuuluu.
Myöhemmin Rebeka meneekin Laukkosille kylään. Rebekan mukaan yksi suurimmista yllätyksistä on se, että ihmiset ovat edelleen terveitä ja hyvinvoivia.
”Kaikki näyttivät aivan samoilta – erityisesti suomalainen äitini ja isäni, siskoni ja veljeni – ei vielä harmaita hiuksia. Se oli suurin yllätys. Toinen yllätys oli se, että kaikki ihmiset, joita tapasin ja rakastin, halusivat tavata uudelleen ja jakaa nuo vanhat, kauniit muistot. Lisäksi isäni on onnistunut keräämään kokoelman vanhoja autoja, radioita ja muita koneita, ja toivottavasti avaa niille vielä jonain päivänä museon. Tulen varmasti museon avajaisiin!”
Rebeka muistaa lämmöllä myös silloisen rehtorin Mauri Jokelan. Hänellä oli aina aikaa kuunnella nuorta vaihto-oppilasta. Maurin tapaamme Kortesjärven kylällä, missä tämä rakentaa ikkunallista huonetta vanhoille ruumisvankkureille. Maurilla on aikaa tänäänkin.
Rebekalla on monia ystäviä Kortesjärvellä ja Evijärvellä. Häntä harmittaa, että aikaa on niin vähän eikä kaikkia ehdi tavata. Onneksi rakas ystävä, Juha Heikkilä, joka asuu perheineen Saksassa, on käymässä Suomessa. Rebekan ja Juhan perheet viettävätkin yhdessä kokonaisen päivän PowerParkissa.
”Luulen, että PowerParkista tulee Dimitrijelle hänen suurin suomalainen muistonsa. Siinä oli kyse vain siitä, että hänellä oli hauskaa suomalaisten ystäviensä Aatoksen ja Toivon kanssa.”
Väinöntalo ja Jääkärimuseo, mökkeilyä Purmojärvellä
Rebekan vierailun aikana palaamme moniin hänelle tärkeisiin paikkoihin. Jo matkalla pysähdymme kotonani Helsingin Kalliossa sekä veljeni Tomin perheen luona Ylöjärvellä. Evijärvellä Rebeka näkee lukion lisäksi vanhan mummolansa Kerttuan kylässä ja muistelee mummoa ja pappaa, Mäkelän Lauria ja Railia. Poikkeamme myös Väinöntalolla, jossa Laurikin oli aikanaan talkoolaisena.
Kortesjärvellä tutustumme kirkkoon, jonka pelkistetty kauneus tekee vaikutuksen, sekä Jääkärimuseoon, jossa eläinhuone vie eläinrakkaan Dimitrijen huomion. Purmojärven mökillä saunomme, uimme ja pelaamme mölkkyä. Pysähdymme myös Jari ja Teija Viitalan luona. Heidän kotinsa oli Rebekan toinen mummola Annikin vielä eläessä, ja siellä hän istui kerran joulupukin
polvella. Juha Heikkilän äiti Aliisa antaa Rebekalle itse kutomansa punaiset villasukat ja se saa kyyneleet nousemaan Rebekan silmiin. Aliisa antoi Rebekalle villasukat myös 30 vuotta sitten ja hänellä on ne vieläkin.
”Minuun teki vaikutuksen sama ystävällisyys, uteliaisuus ja sydämestä kumpuavat muistot, jotka nousivat esiin, kun istuimme jälleen yhdessä. Erityisesti äidin, Seijan, kanssa.
Makkaran syöminen, Koskenkorvan juominen, mökille ja saunaan meneminen – ne ovat vain joitakin asioita, jotka tuntuivat tällä kertaa jopa paremmilta.” Yhdessä katsomme paljon jalkapalloa, sillä käynnissä ovat miesten MM-kisat. Tämä muodostaa vahvan siteen minun ja Dimitrijen välille. Dimitrije kun tuntuu tietävän jalkapallosta kaiken.
Rebeka muistaa, miten suuri merkitys tyttöjen ja naisten jalkapallolla oli hänen vaihtovuotenaan Kortesjärvellä. Hän tunnistaa yhä kentän, jossa pelit pelattiin. Tuolloin jalkapallo oli Kortesjärvellä ennen kaikkea tyttöjen ja naisten laji.
Niin paljon on vielä samaa, mutta paljon on poissakin
Rebekan iloksi kukkakauppa on yhä paikallaan, samoin pankit. Suomelan kauppahuone on kuitenkin poissa, ja vanha alakoulukin on vaihtanut paikkaa. Vaikka Kortesjärven kyläraitilta on paljon tuttua kadonnut, on sinne tullut myös uutta.
”Ja tietenkin se, että Kortesjärvellä on nykyään baari ja pizzapaikka. Se on niin hienoa, ja ne ovat mukavia paikkoja.”
Viimeisenä iltana Rebeka perheineen viettää iltaa Pub Sivuluisussa. Vaihtovuoden aikana Kortesjärvellä ei ollut baaria lainkaan. Nyt yksi omistajista, bulgarialainen Tenyo Tenev, soittaa serbialaista musiikkia, ja Rebeka saa pitkästä aikaa laulaa mukana omalla äidinkielellään.
Mutta mitä 35 vuotta sitten alkanut suhde merkitsee Rebekalle nyt?
”Suomalainen perheeni on minulle perhe. Ei vain isäntäperhe, vaan oikea perhe.” Rebeka kertoo, ettei hänen oma perheensä ole voinut täysin ymmärtää hänen Suomi-kokemustaan pelkkien vuosien aikana kerrottujen tarinoiden perusteella. Nyt Kolya ja Dimitrije ovat nähneet paikat, ihmiset ja kuulleet hänen puhuvan suomea.
”Kun he nyt näkivät teidät kaikki ja kävivät samoissa paikoissa ja kuulivat minun puhuvan koko ajan suomea, uskon, etteivät he enää koskaan katso minua aivan samalla tavalla. Ehkä he ymmärtävät minua nyt hieman paremmin.”
Ja suomalaisesta perheestään Rebeka kirjoittaa tavalla, joka antaa uuden merkityksen koko 35 vuoden takaiselle vaihtovuodelle:
”Perhe, joka jakoi kotinsa kanssani, tarjosi minulle kaiken, mitä heidän omilla lapsillaankin oli, nosti Suomen lipun talonsa eteen, kun minäkin valmistuin, ja tarjosi lohtua ja rakkautta noina vaikeina päivinä 17-vuotiaalle tytölle jostakin – se on perhe. Ei vain isäntäperhe, vaan oikea perhe”.
Marjo Viitala
